Kirja-arvostelussa historiallista jännitystä lapsille: Vanajaveden hirviö

Tapani Bagge: Vanajaveden hirviö. 

135 s. Karisto: 2018.

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta. Koulussa se oli lempiaineeni ja tänä päivänä luen erityisesti mikrohistoriallisia, arkipäivän ihmisten elämästä kertovia tietokirjoja. Historiainnostuksen olen onnistuneesti periyttänyt ainakin esikoiselleni, joka ei millään malttaisi odottaa oppiaineen alkamista ensi vuoden syksyllä. Tähän maaperään oli siis otollista antaa luettavaksi Tapani Baggen kirjoittama ja Carlos da Cruzin kuvittama Apassit-sarja. Ja kyllähän se upposi.

Sarjan ensimmäinen osa Aavehevosen arvoitus esitteli meille helsinkiläisten lasten salaseuran Apassit, joka vuonna 1910 alkoi tutkia totuutta muun muassa Stockmannilla laukkaavan aaveratsun takana. Nyt ilmestynyt toinen osa kantaa nimeä Vanajaveden hirviö ja vie meidät reilun sadan vuoden takaiseen Hämeenlinnaan.

Ollaan siis yhä vuodessa 1910. Apassien maine on kiirinyt ja Karlbergin kartanon isäntä kutsuu salaseuran luokseen. Kartanoa isännöivältä everstiltä on varastettu arvokas pääsiäismuna ja Apasseilta toivotaan apua arvoituksen ratkaisemiseksi. Samaan aikaan Vanajavedellä näyttäytyy kummallinen hirviö, joka pelottaa kaupunkilaisia. Kun vielä Kahlekuninkaaksi nimetty vanki karkaa vankilasta, on seikkailu valmis alkamaan.

Vanajaveden hirviö on jotakuinkin täydellinen lukukokemus, olipa lukija sitten aikuinen tai ala-asteikäinen lapsi. Jännittävät käänteet seuraavat toisiaan, mutta huumoriakin löytyy. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja historialliset tosiseikat läsnä jokaisella aukeamalla. Tapani Baggen teksti kuljettaa juonta mutkattomasti eteenpäin ja da Cruzin värikäs kuvitus suorastaan kutsuu tarttumaan kirjaan. Tämä ahmittiin sekä minun että nelosluokkalaisen lukijani toimesta.

Ja vaikka onkin historiallinen jännitysromaani, ei Vanajaveden hirviön historiallisuus ole päälleliimattua ja liiallista. Tapahtumat sijoittuvat luontevasti sadan vuoden takaiseen aikaan. Samanlainen kirja voitaisiin kirjoittaa ilman historiallista kontekstia, joka kuitenkin tuo kaikkeen sen viimeisen silauksen. Olen iloinen, että näin on. 

Suosittelen itse mielelläni lapsille tämänkaltaisia monipuolisia kirjoja, joita lukiessa tulee oppineeksi historiasta tai mistä tahansa muusta kiinnostavasta kuin ohimennen. Apassien jäsenet ovat hyvin erilaisia lapsia ja tulevat toisistaan poikkeavista yhteiskuntaluokista. Kaikki ovat kuitenkin yhtä lailla kavereita keskenään, onpa joukossa pientä ihastumistakin. Ystävyys, toisen hyväksyminen ja yhteistyö ovat arvossaan eikä niitä pieni erimielisyys tai nujakointi silloin tällöin horjuta. Ja vaikka välillä jännittää, voi olla varma siitä, että lopussa asiat selviävät. 

Molemmat Apassien seikkailut ovat mukana niiden kirjojen joukossa, joita vinkkaan kolmos- ja nelosluokkalaisille koululaisille. Eikä meidän onneksi tarvitse odottaa pitkään, että saamme lukea lisää salaseuralaisten käänteistä. Ensi keväänä nimittäin ilmestyy jo Apassien kolmas seikkailu Katoava muumio. Sitä odotellessa!

Kirja-arvostelussa odotettu uutuus: Masi Tulppa 2: Rooli päällä

Jari Mäkipää: Masi Tulppa 2: Rooli päällä. 

95 s. Tammi: 2018.

Kirja saatu kustantajalta arvostelukappaleena.

Tunnetko jo Masi Tulpan, kesälomansa huoneessaan pleikkarin, leffojen ja mikropitsojen kanssa viettävän esiteinin? Mikäli et, suosittelen tutustumaan. 

Masi Tulppa: Pääsy kielletty! esitteli meille kaikkien itsenäisten lasten sankarin, yhdeksänvuotiaan Masin, jolla on kesälomalleen kolme toivetta. Pitää pelata Samu Rai -peli lävitse, piirtää Hukkajätkä-nimistä sarjakuvaa ja katsoa Bittiritari-sarja alusta loppun taas kerran. Masilla on lukko huoneensa ovessa, valmispitsoja jääkaapissa ja vapaus tehdä mitä ja milloin haluaa. Harmi vain, että vanhemmat pilaavat suunnitelmat hankkimalla Masille lapsenvahdin. Tästä alkaa jo toista osaa pohjustava eeppinen taistelu Masin ja vaihtuvien hoitajakokelaiden välillä. 

Vasta ilmestynyt Masi Tulppa 2: Rooli päällä jatkaa samalla teemalla. On yhä kesä ja Masin suunnitelma sen viettämisestä ennallaan. Nyt korotetaan kuitenkin panoksia. Mikäli Masi lähtee viikoksi kesäleirille, lupaa isä ostaa Masille uuden pelikonsolin rikki menneen tilalle. Masi suostuu pitkin hampain, onhan kyseessä sentään koodausleiri. Vai onko?

Jari Mäkipää on pitkän linjan kirjailija, joka Masi Tulpan hahmolla on osunut suoraan esiteini-ikäisten lasten hermoon. Kukapa ei haluaisi olla kuin Masi, oman kesälomansa valtias ravintonaan mikrolämmin jauhelihapitsa ja vanhemmat oven toisella puolen poissa rauhaa häiritsemästä. Toisessa osassa sivutaan kuitenkin myös vakavampia kysymyksiä roolin taakse piiloutumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta, ystävyydestä ja toisen auttamisesta. Tuttuun tapaan mukana häärää naapurin samanikäinen, mutta kovin erilainen Pellervo Hulmukka eivätkä leiriläiset ole ihan tavallisia tallaajia hekään.  Huumoria tässä kirjassa riittää!

Arvostan lastenkirjallisuutta, jonka aiheet nousevat lasten maailmasta. Ei siitä millaisena me aikuiset sen haluaisimme nähdä, vaan sellaisena kuin se oikeasti lapsille näyttäytyy. Pelaaminen on tärkeä sosiaalisen kanssakäymisen muoto ala-asteikäisille pojille ja siitä kirjoittaminen madaltaa kynnystä tarttua kirjaan. Masi Tulppaan on helppo samaistua, hän on kuin yksi luokan pojista. Myös kysymykset itsenäistymisestä, kelpaamisesta ja muista romaanin teemoista alkavat kiinnostaa esiteini-ikäistä lukijaa. Samoja juttuja pohtii niin Masi kirjan sivuilla kuin lukija sivuja käännellessään. 

Oma esilukijani ei osannut sanoa kumpi Masi Tulpan seikkailuista on parempi, tarkisti vain niiden varmasti löytyvän ihan omina kappaleinaan kirjahyllystä. Pisteitä tuli lisäksi Jussi Kaakisen luomasta sarjakuvamaisesta ulkoasusta, samasta johon itse kiinnitin positiivista huomiota. Pidän myös siitä, että toisinaan tekstiä on enemmän toisten lukujen ollessa lyhyempiä ja osin kuvien täyttämiä. Näin kirja sopii kokeneemman lukijan ja vähemmän lukeneen käteen yhtä lailla eikä aiheuta välitöntä turhautumista tiiviin tekstin ja suuren sivumäärän myötä. 

Tätä kirjaa tulen vinkkaamaan kolmas- ja nelosluokkalaisille koululaisille. Myös me oman nelosluokkalaiseni kanssa toivomme Masille pitkää ja pikaista jatkoa. 

Kirja-arvostelussa Hanna Vellingin esikoisromaani Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo. 252 s. 

Bazar Kustannus Oy: 2018. 

Kirja saatu kustantajalta arvostelukappaleena.

"Nyt tää isi huomais, et se ei rakastakkaan äitiä, vaan sittenkin tän lapsen velipuolen äitiä. Ja sit se isi vaan sanois, et se muuttaa pois niitten kodista ja veis niitten koirankin. Ja sit se äiti olis niin surullinen, että se melkein kuoli siihen suruun." Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle Hanna Vellingin osuvasti nimetty esikoisromaani Kirjosieppo.

Kirjosieppokoiras on moniavioinen ja lentelee puolison luota toiselle jättäen naaraat yksin poikastensa kanssa. Näin käy myös Annalle, taaperoikäisen Nupun äidille ja Maken avovaimolle, jonka elämä eräänä päivänä särkyy lauseeseen "Mä muutan tästä pois". Make on päätöksensä tehnyt eikä sitä voi horjuttaa, hän sanelisi ehdot tulevaisuudelle. Anna siis löytää itsensä mahdottomasta tilanteesta pienen lapsen yksinhuoltajana. Putkiremonttikin on edessä ja työpaikalla alkavat yt-neuvottelut. Miten selvitä eteenpäin?

Velling on kirjoittanut romaanin samaistuttavasta aiheesta, jossa fiktiivisten henkilöiden kokemukset ja tunteet kääntyvät kertomaan ilmiöstä yleisesti. On helppo kuvitella Annan tilalle itsensä ja kysyä mitä tapahtuisi, jos joutuisin itse samaan tilanteeseen. On myös mielenkiintoista seurata Annan matkaa ohjailtavasta miellyttäjästä naiseksi, joka uskaltaa sanoa ei.

Esikoisromaaniksi Kirjosieppo on lupaava. Velling kirjoittaa vaivatonta ja raikasta tekstiä, joka vie tarinaa eteenpäin. Romaanin rakenne on kuitenkin epätasainen. Lukujen väliin upotetut reseptit, päiväkirjamerkinnät tai tyylilajikokeilut ovat tarpeettomia ja Annan tarina olisi kantanut sellaisenaan ilman mitään ylimääräistä. Lukuisat sivuhenkilöt puolestaan sekoittavat pakkaa eivätkä tuo lisäarvoa tapahtumille. Jättämällä kaiken turhan pois olisi tilaa jäänyt esimerkiksi Annan kasvukertomuksen syventämiselle. 

Näin Lauttasaaressa asuvalle romaanin sijoittuminen saarelle on virkistävää ja tutuista paikoista on hauska lukea. Lopulta harmitti ettei kirja jatkunut pidemmälle. Se on hyvä merkki ajatellen Vellingin tulevaisuutta kirjailijana.

Aku Ankka - kyllä vai ei?

Poikalasten lukeminen on viime vuosina ollut pinnalla erilaisissa tutkimuksissa. On pohdittu sitä miksi poikien lukeminen vähenee tai miksi erot sukupuolten välillä kasvavat kovaa vauhtia. On etsitty keinoja kannustaa poikia kirjallisuuden pariin esimerkiksi kirjastojen valmiiden lukulistojen avulla. Myös instagramista alkanut, mutta sittemmin valitettavasti hiljentynyt #pojatkinlukee-kampanja on ottanut asian ansiokkaasti esille. 

Muutaman kerran olen vastannut kysymykseen siitä ovatko sarjakuvalehdet hyvää luettavaa. Yksinkertaiseen kysymykseen yhtä yksinkertainen vastaus kuuluu, että kyllä ovat. 

Pääasiahan on, että lapsi lukee. Oli käsissä sitten tiiliskiven paksuinen lastenromaani tai ohut sarjakuvalehti, on lukeminen aina kannustettavaa. Aivan kuten aikuisetkin monesti, myös lapsi valitsee erilaista luettavaa eri tilanteisiin. Akkari on nopea ottaa käteen, lukea pari sivua vaikkapa lähtöä odotellessa ja jättää taas odottamaan. Sarjakuvalehdet ovat omiaan lyhyisiin lukuhetkiin, sellaisiin joissa ei voida tai haluta keskittyä lukemiseen syvällisesti. Aku Ankka on myös mitä mainiointa ajanvietettä ja vieläpä suomenkielisenä tekstinä laadukasta. Perinteisen akkarin lisäksi suosittelen lämpimästi Aku Ankka Junioria pienemmille lukijoille. Siinä tekstit ovat lyhyempiä ja suurempia ja lehdessä on lisäksi tehtäviä. Sitten on Aku Ankka Extraa ja Duck Tales -lehteä näiden lisäksi. Meille tulee kaikki.

Jos sarjakuvalehteä tulee luettua esimerkiksi iltapalaa syödessä, vaatii kirjan lukeminen lapselta enemmän. Nykypäivänä ärsykkeitä puskee joka taholta, kun puhelin piippaa, televisio elämöi ja ympärillä puhutaan. Sarjakuvalehteen syventyminen ei vaadi lapselta yhtä paljon kuin kirjan lukeminen ja sen vuoksi kirjat ovat omiaan esimerkiksi illan rauhoittumishetkiin, luettavaksi ennen nukahtamista. Joskus akkareita luetaan sängyssäkin ja sekin on ihan ok. Ei aina jaksa syventyä, jos lukea kuitenkin haluaa. 

On hyvä muistaa, että lukutaito ja lukemisen taito ovat kaksi eri asiaa. Jokainen meistä osaa lukea sen verran, että arkielämässä pärjää. Lukemisen taitoon sen sijaan liittyy paljon muutakin, kuten lapsen kypsyys ja kyky keskittyä tekemään yhtä asiaa rauhallisesti paikoillaan. Karkeasti sanottuna lukemaan oppii lukemalla. On myös todettu, että erot sanavarastossa ovat huiman suuret niiden lasten välillä, jotka lukevat tai eivät lue. Laaja sanavarasto, nyanssien ja synonyymien ymmärtäminen ja kyky erottaa olennainen aines epäolennaisesta kasvavat kirja kirjalta. Kaikkia näitä tarvitaan paitsi elämässä yleensä, myös työelämässä puhumattakaan kirjojen vaikutuksesta mielikuvitukseen ja empatiakykyyn. Paljon puhutaan siitä kuinka nykylasten pitäisi liikkua enemmän. Tasapaino olisi tässäkin se ideaali, eli päivittäin aikaa sekä pihapeleihin tai harrastuksiin että lukuhetkiin.

Lopuksi en malta olla mainitsematta iltasatujen ja ääneen lukemisen merkityksestä lapsen kehitykselle. Yhteiset lukuhetket ovat äärettömän tärkeitä ovat ihan kaikille, niin lapsille kuin vanhemmillekin. Ilta-, aamu- tai päiväsatuja ei mikään iPadin satukirjasto tai lasten oma lukeminen korvaa. Valitaan yhdessä kirja ja luetaan sitä ilta illan jälkeen yhdessä, vaikka vain sivu tai kaksi kerralla, jos enempää ei jaksa tai ehdi. Korvaamattomia hetkiä. Samaa käsittelee Katarina Baerin kolumni viime viikolta.

Kirjavinkkejä tämän vuoden uutuusromaaneista osa III

Tässä seuraava tuhti paketti hyvää luettavaa. Nappaa kirjakaupasta mukaasi tai klikkaile itsesi kirjaston varausjonoon. Kaikki ovat totuttuun tapaan kevään uutuuksia.

Anne Swärdin Vera on kiehtova ja salaperäinen kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Vuonna 1945 ranskalainen Sandrine pakenee sotaa Ruotsiin päätyen naimisiin yläluokkalaisen lääkärin Ivan Cederin kanssa. Kesken hääjuhlan vieton Sandrine synnyttää lapsen. Arki Tukholmassa ei ota sujuakseen ennen kuin Sandrine ymmärtää muidenkin piilottelevan omia salaisuuksiaan. Takaumien kautta lukija pääsee näkemään Sandrinen menneisyyden. Lopulta on aika ottaa tulevaisuus omiin käsiin. Suomentanut Jaana Nikula.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu oli menestys ja toinen romaani Synninkantajat sijoittuu sekin lestadiolaisyhteisöön. 1970-luvun Pohjois-Pohjanmaalla eletään hoitokokousten aikaa. Naapurit tarkkailevat toisiaan ja yhteisön voimahahmo Taisto pitää huolen rajojen noudattamisesta. Aliisa kyseenalaistaa vallitsevan tilanteen ja tyttärensä Aurora on jo ylittänyt rajan. Aaron puolestaan kantaa huolta siitä ettei kukaan läheinen vain joutuisi helvettiin.

Ensin en jaksanut innostua Rauhalan teoksesta, sillä esikoisen jäljiltä mietin onko kaikki jo sanottu. Tekstiä ei ole helppoa lukea, siihen pitää keskittyä ja sen runolliselle ja kuvailevalle tyylille pitää antaa aikaa. Rauhala kirjoittaa vahvoin vertauskuvin, luonto ja sen eläimistö on kaikessa läsnä. Olisin itse kaivannut enemmän konkretiaa, sillä koukeroisuus myös uuvuttaa. Loppu on koskettava ja romaanin aihe tärkeä. Ihmisen tulee saada olla juuri sellainen kuin on.

Olli Jalosen Taivaanpallo on kuin parasta seikkailuromaania lukisi. Eletään 1600-lukua, aikaa jolloin valistus alkoi sarastaa ja jumalusko laittoi täysillä kampoihin. Pieni Angus elää St Helenan saarella, toimii tähtitieteilijä Edmund Halleyn oppipoikana ja haaveilee tulevansa isona tiedemieheksi. Kun saarella alkavat levottomat ja väkivaltaiset ajat, ujutetaan Angus salaa purjelaivan kyytiin viemään avunpyyntöä Lontooseen herra Halleylle. Määränpäässä alkaa uusi aika ja uusi elämä.

Jalonen on kirjoittanut hienon, humaanin tarinan uskon ja järjen kamppailusta sekä yksilön uskosta mahdollisuuteensa luoda uutta. 

Vuoden erikoisin kirja ja kekseliäin idea löytyy Mike Pohjolalta. Sinä vuonna 1918 on romaani, jonka tapahtumiin lukija saa vaikuttaa. Kirjailija antaa alussa lukuohjeet, sen jälkeen kaikki on sinusta kiinni. Se millaisen hahmon valitset, millaisia ratkaisuja teet ja mihin suuntaan hänen tiensä suuntaat, määrittää lopputuloksen. Itsehän sain aikaiseksi pelkkää kurjuutta. Ensimmäisellä kerralla hahmoni katosi Venäjälle, toisella kerralla kuoli leirillä. Kolmannella kerralla taisin säilyä elossa, mutta ei sekään onnellinen elämä ollut. 

Suosittelen, erittäin hauska ja mielenkiintoinen konsepti! Yhdelle lukukerralle annetaan kestoksi noin tunnin verran.

Mikäli olet taipuvainen kyynelehtimään lukiessasi, tämän kirjan kanssa kannattaa pitää nenäliinat valmiina lähettyvillä. Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja kertoo 96-vuotiaasta Doriksesta, joka miettii elämäänsä taaksepäin. Osoitekirjan henkilöistä moni on jo yliviivattu, jäljellä on enää Doris. Kiehtova ja hurja elämäntarina alkaa hiljalleen keriytyä auki Doriksen kirjoittaessa muistojaan paperille jälkipolvia varten.

Kirjavinkkejä tämän vuoden uutuusromaaneista osa II

Oletteko huomanneet, että kirjaston varaukset tuntuvat tulevan kaikki samaan aikaan noudettaviksi? Oli kirjajonossa sitten viisi, viisikymmentä tai viisisataa ennen omaa vuoroa, saapuvat kaikki varatut kimpassa luettavaksi. Sitten sitä huomaa urakoivansa iltalukemisia ja miettivänsä missä järjestyksessä kaiken kiinnostavan oikein ahmisi. Mutta jatketaanpa aikaisempien kirjavinkkien jälkeen seuraavilla.

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Salome Virta -sarjan toinen osa on nimeltään Sakset tyynyn alla. Nämä kirjat yhdistävät viihdekirjallisuutta dekkarigenreen ja taide aihepiirinä on aina kiinnostava. Tällä kertaa Salome päätyy selvittelemään murhia, joissa uhrin rintaan on isketty saksilla kuva vanhasta maalauksesta. Murhien yhtymäkohtana olevaa maalausta ja sen mallina istunutta naista jäljittäessään Salome huomaa salaisuuksien johtavan toisen maailmansodan aikaiseen Hollantiin ja saksalaismiehityksen aikaan. 

Olisin itse kaivannut enemmän muistuttelua ja kertausta siitä mitä edellisessä kirjassa oikein tapahtui, siihen nimittäin viitataan sivujen mittaan usein. Minulta tuo on kuitenkin jo unohtunut ja huomasin moneen kertaan miettiväni pitääkö tässä mennä lainaamaan Nainen parvekkeella uudelleen. En myöskään oikein ymmärrä Salomen hahmoa, hänestä on rakennettu jotenkin kummallinen. Hyvää viihdettä tämä on, mutta suoraan sanottuna en juuri nyt muista miten kirja loppui. 

Tapani Tolosen Sokeisto on alkuvuoden tapaus, ainakin Helsingin Sanomien arvion perusteella. Ja hyvä kirja se onkin, valmis esikoinen ja tarkkanäköinen kuvaus maamme menneisyyteen. 

On suurlakkovuosi 1905 ja vallankumouksen tuulet pyyhkivät yli Helsingin. Kirjapainotyöntekijä Eetu lukee kirjoja ja latoo Työmies-lehdessä kirjaimia kohdalleen, kunnes eräänä päivänä kohtaa porvarisrouva Karinin ja rakastuu. Samaan aikaan Eetu ajautuu mukaan vastarintajoukkojen maanalaiseen toimintaan ja joutuu miettimään mikä todella on tärkeää. Entä onko luokkarajat ylittävällä rakkaudella tulevaisuutta? 

Saara Turunen voitti Helsingin Sanomien Kirjallisuuspalkinnon romaanillaan Rakkaudenhirviö. Kirjailijan toinen romaani Sivuhenkilö kertoo esikoiskirjan julkaisemisen jälkeisestä vuodesta. 

Turunen kirjoittaa kiinnostavasti ja raikkaasti. On mielenkiintoista sukeltaa lukijana niihin tunteisiin ja ajatuksiin, joita kirjailijalla on ollut ja jotka nousevat koskemaan taiteilijana olemista yleisellä tasolla. Epävarmuus, turhautuminen, pelko ja riemu vaihtelevat, mutta lopulta palkintokaan ei tuo sitä toivottua euforiaa, sitä tunnetta, että on vihdoin tunnustettu ja hyväksytty. Sen täytyy löytyä jostain muualta. 

Ira Vihreälehto kirjoitti ponnisteluistaan selvittää sukunsa historiaa kirjassaan Tuntematon sotavanki - venäläistä isoisääni etsimässä. Kunnes rauha heidät erotti laajentaa aiheen yleisemmälle tasolle koskemaan neuvostosotavankien suhteita suomalaisiin erityisesti jatkosodan aikana. 

Vihreälehdon kirja on populaarinen tietoteos, jossa aihetta käsitellään ennen muuta yksittäisten esimerkkien kautta. Nämä kasvavat kuvaamaan ilmiötä laajemmin ja suhteita käsitellään niin naisten ja miesten kuin isien ja lapsien näkökulmasta. Vankeja lähetettiin leireiltä maatiloille auttamaan talon töissä miesten ja poikien sotiessa rintamalla. Näistä vangeista on suomalaisilla valtavasti muistoja ja niitä Vihreälehto kirjassaan käy läpi. Suhteitakin syntyi, mutta yhteistä näille kohtaamisille on ollut häpeä, pelko ja ympäristön langettama tuomio. Sotavankien jälkeiläisille pahinta on ollut epätietoisuus omista juurista, sillä asioista on vaiettu tehokkaasti. Ja kun etsinnät lopulta on käynnistetty, alkaa olla myöhäistä, onhan sodasta jo kauan. 

Kirjavinkkejä tämän vuoden uutuusromaaneista osa I

Tiedättekö mikä lukemisessa on yleissivistyksen karttumisen kannnalta erityisen hyvää? Toki se kirjan lävitse kahlaaminen itsessään, mutta nyt tarkoitan jotain muuta. En toki tiedä teistä, mutta minun mielessäni lukemani herättää herkästi lisäkysymyksiä ja päädyn usein romaania lukiessani nappaamaan kännykän käteeni ja googlaamaan häiritsemään jääneitä seikkoja. Milloin Suur-Suomen rajat itse asiassa määriteltiinkään? Miten Napoleonin valtakausi saikaan alkunsa? Miltä Terijoen huvilat näyttivät? Näistä kaikista etsin tietoa lukiessani alkuvuoden ensimmäisiä uutuusteoksia, joista kuusi ensimmäistä vinkkausta seuraavaksi. 

Eeva Vuorenpään Kaksi rantaa sijoittuu sekä Suomeen että New Yorkin siirtolaisyhteiskuntaan. Hanna on 17-vuotias maalaispitäjän tyttö, jonka elämä kuljettaa meren ylitse uuteen elämään. Loistohotellin keittiöstä tie vie miljonääriperheen seuraneidiksi ja ympärillä levittäytyy loistelias 1920-luku suurkaupungissa. Viisi vuotta lähdön jälkeen Hannan on aika tehdä päätös siitä kummalla rannalla elämä jatkuu. Vuorenpään kirjassa parasta on elämänkuvaus molemmissa maissa, vaikka romaani ajoittain sortuukin olemaan hieman selittävä ja itsestäänselvyyksiä osoittava. 

Jörn Donnerin uutuusromaani Vesi on verta sakeampaa on rakkaustarina Suomen ja Venäjän rajalla vuonna 1918. Alexander pakenee Pietarin sekasortoa Rajajoeksi nimetyn uoman ylitse Terijoelle, jossa hänellä on huvila. Yllätys on suuri, kun talossa hänet ottaa vastaan tuntematon nainen, Anna, pistooli kädessä ja huvilaa asuttaen. Oman osansa soppaan tuovat alueella päivystävät sotajoukot johtajanaan erikoislaatuinen kapteeni. Keneen voi luottaa ja onko yhdelläkään yksilöllä tulevaisuutta maailmanhistorian kuohunnan puristuksessa. Donner kytkee romaaninsa kerronnalliset ainekset pätkiin aikalaiskuvausta. Näiden osalta teos on valitettavan sekava,  mutta kokonaisuutena minä pidin siitä.

Anna Ekbergin romaani Salattu nainen on lähtöasetelmaltaan hyvä. Louise elää rauhallista arkea pienellä tanskalaisella saarella yhdessä Joachimin kanssa, kunnes eräänä päivänä tuntematon mies väittää Louisen olevan hänen kadonnut vaimonsa Helene. Mitä on tapahtunut, miksi Louise on päätynyt pois kotoaan ja mikäli hän on Helene, kuka oikein onkaan Louise? 

Romaanin idea on hyvä, mutta alun jälkeen juoni saa melko mielikuvituksellisia käänteitä. Lopussa langat myös sidotaan omaan makuuni turhan nopeasti ja suoraviivaisesti yhteen. Tästä huolimatta jännityksen ystävälle pätevää luettavaa kaikkine tapahtumineen. Romaanin on suomentanut Katariina Luoma.

Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogia on edennyt kolmanteen ja viimeiseen osaansa. Status jatkaa Luxuksen ja Corpuksen linjoilla keskellä Ranskan vallankumouksen huimia käänteitä. Miten käy Mariannelle ja Isidorelle? 

Minun täytyy tunnustaa, että nämä vallankumouksen pyörteet alkoivat jo uuvuttaa. Kun vanhaa valtaa on ajettu alas jo kolmatta kirjaa mitä moninaisimmin kääntein, on jossain vaiheessa hengähtämisen aika. On siis hyvä, että trilogia tulee päätökseensä. Kaunisto punoo historialliset tapahtumat sujuvasti viihdekirjallisuuden lajityyppiin, mutta ei lukija tässä helpolla pääse. Minäkin googlasin jatkuvasti, että mitä ne sanskulotit tai jakobiinit olivatkaan ja mille aukiolle se giljotiini pystytettiin. Mikäli olet lukenut kaksi edellistä, lue myös tämä. Muutoin ei kannata tarttua trilogian päätösosaan, joka nojaa vahvasti edellisiin teoksiin.

Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä oli maailmanmenestys, jonka viitoittamalla tiellä Minä näen sinut jatkaa. Zoe Walker on lontoolainen perheenäiti, joka matkustaa päivittäin julkisilla kulkuvälineillä työmatkat edestakaisin. Eräänä päivänä Zoe törmää omaan kuvaansa paikallislehden sivuilla, seuranhakuilmoitusten joukossa. Miksi hänen kuvansa on lehdessä ja kuka se on sinne laittanut? Pahempaa on kuitenkin luvassa, sillä toinen samalla sivulla esiintynyt nainen kuolee. Onko myös Zoe vaarassa? 

Mackintoshin romaanissa kysytään millaista olisi, jos joku tietäisi kaiken sinun liikkeistäsi, mutta sinä itse et aavistaisi mitään. Jännittävän teoksen on suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

The Lying Game on Ruth Waren kolmas jännäri sitten ensimmäisen maailmanmenestyksen Synkän metsän siimeksessä. Toinen dekkari Nainen hytissä 10 ilmestyi juuri suomeksi ja tämä kolmas puolestaan elokuussa nimellä Valhepeli (suomentanut Terhi Kuusisto). Isa Wilde ja hänen kolme parasta ystäväänsä pelasivat sisäoppilaitosaikoinaan valhepeliä. Kun Isa vastaanottaa eräänä yönä viestin, jossa on kolme sanaa, hän tietää että salaisuus on vaarassa paljastua. Nelikon on aika kokoontua syrjäiselle suoseudulle ottamaan selvää siitä missä mennään ja onko joku kenties valehdellut kaiken aikaa. Ruth Waren kirjat paranevat mielestäni jatkuvasti ja tätä en malttanut laskea kädestäni lainkaan.