Tiedättekö mikä
lukemisessa on yleissivistyksen karttumisen kannnalta erityisen hyvää? Toki se
kirjan lävitse kahlaaminen itsessään, mutta nyt tarkoitan jotain muuta. En toki
tiedä teistä, mutta minun mielessäni lukemani herättää herkästi lisäkysymyksiä ja
päädyn usein romaania lukiessani nappaamaan kännykän käteeni ja googlaamaan
häiritsemään jääneitä seikkoja. Milloin Suur-Suomen rajat itse asiassa
määriteltiinkään? Miten Napoleonin valtakausi saikaan alkunsa? Miltä Terijoen
huvilat näyttivät? Näistä kaikista etsin tietoa lukiessani alkuvuoden
ensimmäisiä uutuusteoksia, joista kuusi ensimmäistä vinkkausta
seuraavaksi.
Eeva
Vuorenpään Kaksi rantaa sijoittuu sekä Suomeen että New Yorkin
siirtolaisyhteiskuntaan. Hanna on 17-vuotias maalaispitäjän tyttö, jonka elämä
kuljettaa meren ylitse uuteen elämään. Loistohotellin keittiöstä tie vie
miljonääriperheen seuraneidiksi ja ympärillä levittäytyy loistelias 1920-luku
suurkaupungissa. Viisi vuotta lähdön jälkeen Hannan on aika tehdä päätös siitä
kummalla rannalla elämä jatkuu. Vuorenpään kirjassa parasta on elämänkuvaus
molemmissa maissa, vaikka romaani ajoittain sortuukin olemaan hieman selittävä
ja itsestäänselvyyksiä osoittava.
Jörn Donnerin
uutuusromaani Vesi on verta sakeampaa on
rakkaustarina Suomen ja Venäjän rajalla vuonna 1918. Alexander pakenee Pietarin
sekasortoa Rajajoeksi nimetyn uoman ylitse Terijoelle, jossa hänellä on huvila.
Yllätys on suuri, kun talossa hänet ottaa vastaan tuntematon nainen, Anna,
pistooli kädessä ja huvilaa asuttaen. Oman osansa soppaan tuovat alueella
päivystävät sotajoukot johtajanaan erikoislaatuinen kapteeni. Keneen voi
luottaa ja onko yhdelläkään yksilöllä tulevaisuutta maailmanhistorian kuohunnan
puristuksessa. Donner kytkee romaaninsa kerronnalliset ainekset pätkiin aikalaiskuvausta.
Näiden osalta teos on valitettavan sekava, mutta kokonaisuutena minä
pidin siitä.
Anna Ekbergin
romaani Salattu nainen on lähtöasetelmaltaan hyvä. Louise elää
rauhallista arkea pienellä tanskalaisella saarella yhdessä Joachimin kanssa,
kunnes eräänä päivänä tuntematon mies väittää Louisen olevan hänen kadonnut
vaimonsa Helene. Mitä on tapahtunut, miksi Louise on päätynyt pois kotoaan ja
mikäli hän on Helene, kuka oikein onkaan Louise?
Romaanin idea on
hyvä, mutta alun jälkeen juoni saa melko mielikuvituksellisia käänteitä.
Lopussa langat myös sidotaan omaan makuuni turhan nopeasti ja suoraviivaisesti
yhteen. Tästä huolimatta jännityksen ystävälle pätevää luettavaa kaikkine
tapahtumineen. Romaanin on suomentanut Katariina Luoma.
Milja Kauniston
Purppuragiljotiini-trilogia on edennyt kolmanteen ja viimeiseen osaansa. Status jatkaa Luxuksen ja Corpuksen linjoilla
keskellä Ranskan vallankumouksen huimia käänteitä. Miten käy Mariannelle ja
Isidorelle?
Minun täytyy
tunnustaa, että nämä vallankumouksen pyörteet alkoivat jo uuvuttaa. Kun vanhaa
valtaa on ajettu alas jo kolmatta kirjaa mitä moninaisimmin kääntein, on
jossain vaiheessa hengähtämisen aika. On siis hyvä, että trilogia tulee
päätökseensä. Kaunisto punoo historialliset tapahtumat sujuvasti
viihdekirjallisuuden lajityyppiin, mutta ei lukija tässä helpolla pääse.
Minäkin googlasin jatkuvasti, että mitä ne sanskulotit tai jakobiinit
olivatkaan ja mille aukiolle se giljotiini pystytettiin. Mikäli olet lukenut
kaksi edellistä, lue myös tämä. Muutoin ei kannata tarttua trilogian
päätösosaan, joka nojaa vahvasti edellisiin teoksiin.
Clare
Mackintoshin Annoin sinun mennä oli maailmanmenestys, jonka
viitoittamalla tiellä Minä näen sinut jatkaa. Zoe Walker on
lontoolainen perheenäiti, joka matkustaa päivittäin julkisilla kulkuvälineillä
työmatkat edestakaisin. Eräänä päivänä Zoe törmää omaan kuvaansa
paikallislehden sivuilla, seuranhakuilmoitusten joukossa. Miksi hänen kuvansa
on lehdessä ja kuka se on sinne laittanut? Pahempaa on kuitenkin luvassa,
sillä toinen samalla sivulla esiintynyt nainen kuolee. Onko myös Zoe vaarassa?
Mackintoshin
romaanissa kysytään millaista olisi, jos joku tietäisi kaiken sinun
liikkeistäsi, mutta sinä itse et aavistaisi mitään. Jännittävän teoksen on
suomentanut Päivi Pouttu-Delière.
The Lying Game on Ruth Waren
kolmas jännäri sitten ensimmäisen maailmanmenestyksen Synkän metsän siimeksessä. Toinen dekkari Nainen hytissä 10 ilmestyi
juuri suomeksi ja tämä kolmas puolestaan elokuussa nimellä Valhepeli (suomentanut Terhi
Kuusisto). Isa Wilde ja hänen kolme parasta ystäväänsä pelasivat
sisäoppilaitosaikoinaan valhepeliä. Kun Isa vastaanottaa eräänä yönä viestin,
jossa on kolme sanaa, hän tietää että salaisuus on vaarassa paljastua. Nelikon
on aika kokoontua syrjäiselle suoseudulle ottamaan selvää siitä missä mennään
ja onko joku kenties valehdellut kaiken aikaa. Ruth Waren kirjat paranevat
mielestäni jatkuvasti ja tätä en malttanut laskea kädestäni lainkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti