Kirja-arvostelussa Juha Itkosen koskettava Ihmettä kaikki

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki. 294 s. Otava 2018.

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta. 

"Kukaan meistä ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siinä epävarmuudessa meidän on elettävä, ja koska ajatus on sietämätön, unohdamme sen. Emme kokonaan mutta enimmäkseen - jotta voisimme jatkaa elämäämme, meidän on pakko." Näin alkaa Juha Itkosen uusi romaani Ihmettä kaikki. Ja seuraavassa hetkessä elämän arvaamattomuus todella konkretisoituu paitsi päähenkilölle, myös koko hänen perheelleen. Alkaa vuoden kestävä poikkeustila, jonka jälkeen mikään ei ole kuten ennen.

Ihmettä kaikki kertoo nelihenkisestä perheestä, johon odotetaan pikkusisarusta. Elämä on mallillaan jo sellaisenaan, mutta yhdelle olisi perheessä vielä tilaa. Kun elokuisena yönä lakanalle valuu lapsivettä, ei minäkertoja vielä tiedä mitä kaikkea on edessä. Perhe menettää syntymättömän lapsen raskauden puolivälin tienoilla, mutta yllätykset eivät siihen lopu. Seuraavaksi perheeseen odotetaan kaksosia ja tie vielä vastasyntyneiden teho-osastolle. 

Kirjan perhe on Juha Itkosen oma, romaani suoraan siitä mitä heille muutama vuosi takaperin tapahtui. Vaimo Rose ja pojat Joonatan ja Korppu esitellään peitenimillä, ratkaisu joka etäännyttää juuri sen verran, että yksityisestä kokemuksesta kasvaa yleinen, kenties samastuttavakin. Tunteet ovat kuitenkin Juha Itkosen omia, ajatukset poikkeustilassa läpikäytyjä. 

Eikä Itkonen kaihda laittaa itseään alttiiksi tai kaunistele toimintaansa. Vanhemmat joutuvat kohtuuttoman päätöksen eteen syntymättömän lapsensa kohtalosta päättäessään ja tilanne on paitsi epäreilu, myös raaka. Sen eteen ei soisi kenenkään joutuvan. Mutta tämä perhe joutui ja muistellessaan tuota aikaa Itkonen näkee pakokauhuisen, paniikissa olevan miehen. Oli vain yritys selviytyä kuiville, pitää edes jonkinlainen ote elämästä ja arjesta. Sillä arki, sen oli pyörittävä myös silloin, kun huoli vaimosta raastoi tai pikkukeskoset taistelivat elämästään. Sitä tarvitsivat paitsi isommat lapset, myös kertoja itse. 

Romaani on aito ja liikuttaa. Itkonen kuvailee pelkojaan ja vaimonsa reaktioita tilanteeseen yhtä aikaa herkästi ja vahvalla ilmaisulla. Ajan kuluminen tuo kerrontaan tarkkanäköisyyttä ja vapautta. Enää ei tarvitse kaunistella, meni miten meni. Samalla romaanista kasvaa yleisempi kuvaus kriisitilanteen läpikäymisestä ja surusta selviytymisestä. Kritiikiltä ei säästy kirjailija itse eikä yhteiskunta hoitavine lääkäreineen ja hyvä niin. Näistä asioista ja potilaan kohtaamisesta pitääkin puhua. 

Sillä lopulta ollaan taas arjessa kiinni. Tulee päivä, jolloin pikku karhu ja pikku tiikeri pääsevät kotiin ja ylpeä isoveli ottaa sairaalan edessä valokuvaa. Pitkä pimeys on kääntynyt valoon ja lopulta kirjan sanoma on vahva. Elämä ei aina ole helppoa, mutta ihan kaikesta on mahdollista selviytyä. Ei ehkä kuivin jaloin tai edes kunnialla, mutta väliäkö sillä. Elämässä ei nimittäin paljon tyylipisteitä jaella.

Romaanista on vastikään otettu toinen painos. Juha Itkonen lahjoittaa koko tekijänpalkkionsa Lastenklinikan kummien kautta Hus:in vastasyntyneiden teho-osastolle. 

Kirja-arvostelussa kulttiklassikko: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys.

Patrick Melrosen tarina I-III. 

Suom. Markku Päkkilä. Romaani, 465 s. Otava 2018.

Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta ja arvio julkaistu

alkujaan Parnassossa. 

Elämä kuin huono trippi

Kulttiklassikoksi noussut Edward St Aubynin omaelämäkerrallinen romaanisarja Patrick Melrosen tarina on rujo kurkisstus brittiläisen yläluokan kulisseihin ja perheen vinksahtaneisiin valtasuhteisiin. Nyt suomennettu kokonaisuus sisältää sarjan kolme ensimmäistä osaa ja kantaa nimeä Loistava menneisyys. 

Romaani käsittää muutamia päiviä Patrick Melrosen elämästä. Niiden tapahtumat kuitenkin kasvavat kuvaamaan kokonaisia elämänvaiheita yhdenpäivänromaanin tyyliin. 

Ensimmäisessä osassa tapaamme viisivuotiaan Patrickin, joka yhdessä perheensä kanssa viettää kesää huvilalla Ranskan Lacostessa. Arki sadistisen isän ja alistetun äidin kanssa on ulkoisesti yltäkylläistä, mutta sisältä onttoa. Toisessa kirjassa Patrick on nuori aikuinen, jonka elämä täyttyy isän vihaamisesta ja huumeista. Kolmannessa puolestaan hypätään kymmenisen vuotta eteenpäin seesteisempään vaiheeseen. 

Patrickin hahmossa on jotain vilpitöntä. Pienestä laiminlyödystä pojasta kasvaa kyyninen ja välinpitämätön, mutta älykkäästi kanssaihmisiään havainnoiva mies. Lakoninen kerronta ei ota tapahtumiin kantaa, vaan näyttää epämiellyttävät kohtaamiset ja ihmiset nostamatta niistä sen kummempaa meteliä. Tosiasiat esitetään, mutta johtopäätökset jäävät lukijalle. 

St Aubyn näyttää brittiläisen yläluokan surullisena ja naurettavana konstruktiona, jossa kuiva sarkasmi venyy ilkeilyksi ja elämä täyttyy itsekorostuksesta, alkoholista ja huumeista. Pääasia on ulkoinen moitteettomuus ja narkkarinakin Patrick on kalvosinnappeja myöten huoliteltu. Hän nimittäin kuuluu samaan yläluokkaiseen ryhmään, halusi tai ei. 

On sarjassa huumoriakin, ainakin naurua kyynelten lävitse. Toisessa osassa Patrick matkaa isänsä tuhkien kanssa pitkin New Yorkia. Yhden huonon tripin kuvaus yhdessä värikkään dialogin kanssa puolestaan nostaa kerronnan jo absurdille tasolle. Sama pätee teossarjan kolmannen osan juhliin, joiden osallistujista muodostuu herkullisia karikatyyrejä elämän turhanpäiväisyyden vertauskuvaksi.

St Aubyn on kytkenyt tekstiinsä runsaasti symbolisia viittauksia. Patrick on itse harharetkiltään tietä kotiin etsivä Odysseus ja näkee harhoissaan muun muassa isänmurhan tehneen myyttisen Kronoksen. Patrickin isä puolestaan on halunnut huvilan juuri Lacostesta, jossa kesiään vietti myös Markiisi de Sade. Nämä muodostavat tekstille syvemmän tason ja vahvistavat sen tematiikkaa.

Kahden kirjan perusteella on kuitenkin yllätys, että Patrick jää kolmannessa sivuosaan. Hän pystyy myös viimein puhumaan lapsuudestaan ja pohtii jopa anteeksiantoa, mutta toiminnan motiivi jää epäselväksi. Muutos kahden ensimmäisen osan hänestä antamaan kuvaan on merkittävä ja syyt muutokselle hämärät. 

Patrick Melrosen tarinan kaksi viimeistä osaa ilmestyvät teoksessa Toivoa sopii. 

Kirja-arvostelussa historiallista jännitystä lapsille: Vanajaveden hirviö

Tapani Bagge: Vanajaveden hirviö. 

135 s. Karisto: 2018.

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Olen aina ollut kiinnostunut historiasta. Koulussa se oli lempiaineeni ja tänä päivänä luen erityisesti mikrohistoriallisia, arkipäivän ihmisten elämästä kertovia tietokirjoja. Historiainnostuksen olen onnistuneesti periyttänyt ainakin esikoiselleni, joka ei millään malttaisi odottaa oppiaineen alkamista ensi vuoden syksyllä. Tähän maaperään oli siis otollista antaa luettavaksi Tapani Baggen kirjoittama ja Carlos da Cruzin kuvittama Apassit-sarja. Ja kyllähän se upposi.

Sarjan ensimmäinen osa Aavehevosen arvoitus esitteli meille helsinkiläisten lasten salaseuran Apassit, joka vuonna 1910 alkoi tutkia totuutta muun muassa Stockmannilla laukkaavan aaveratsun takana. Nyt ilmestynyt toinen osa kantaa nimeä Vanajaveden hirviö ja vie meidät reilun sadan vuoden takaiseen Hämeenlinnaan.

Ollaan siis yhä vuodessa 1910. Apassien maine on kiirinyt ja Karlbergin kartanon isäntä kutsuu salaseuran luokseen. Kartanoa isännöivältä everstiltä on varastettu arvokas pääsiäismuna ja Apasseilta toivotaan apua arvoituksen ratkaisemiseksi. Samaan aikaan Vanajavedellä näyttäytyy kummallinen hirviö, joka pelottaa kaupunkilaisia. Kun vielä Kahlekuninkaaksi nimetty vanki karkaa vankilasta, on seikkailu valmis alkamaan.

Vanajaveden hirviö on jotakuinkin täydellinen lukukokemus, olipa lukija sitten aikuinen tai ala-asteikäinen lapsi. Jännittävät käänteet seuraavat toisiaan, mutta huumoriakin löytyy. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja historialliset tosiseikat läsnä jokaisella aukeamalla. Tapani Baggen teksti kuljettaa juonta mutkattomasti eteenpäin ja da Cruzin värikäs kuvitus suorastaan kutsuu tarttumaan kirjaan. Tämä ahmittiin sekä minun että nelosluokkalaisen lukijani toimesta.

Ja vaikka onkin historiallinen jännitysromaani, ei Vanajaveden hirviön historiallisuus ole päälleliimattua ja liiallista. Tapahtumat sijoittuvat luontevasti sadan vuoden takaiseen aikaan. Samanlainen kirja voitaisiin kirjoittaa ilman historiallista kontekstia, joka kuitenkin tuo kaikkeen sen viimeisen silauksen. Olen iloinen, että näin on. 

Suosittelen itse mielelläni lapsille tämänkaltaisia monipuolisia kirjoja, joita lukiessa tulee oppineeksi historiasta tai mistä tahansa muusta kiinnostavasta kuin ohimennen. Apassien jäsenet ovat hyvin erilaisia lapsia ja tulevat toisistaan poikkeavista yhteiskuntaluokista. Kaikki ovat kuitenkin yhtä lailla kavereita keskenään, onpa joukossa pientä ihastumistakin. Ystävyys, toisen hyväksyminen ja yhteistyö ovat arvossaan eikä niitä pieni erimielisyys tai nujakointi silloin tällöin horjuta. Ja vaikka välillä jännittää, voi olla varma siitä, että lopussa asiat selviävät. 

Molemmat Apassien seikkailut ovat mukana niiden kirjojen joukossa, joita vinkkaan kolmos- ja nelosluokkalaisille koululaisille. Eikä meidän onneksi tarvitse odottaa pitkään, että saamme lukea lisää salaseuralaisten käänteistä. Ensi keväänä nimittäin ilmestyy jo Apassien kolmas seikkailu Katoava muumio. Sitä odotellessa!

Kirja-arvostelussa odotettu uutuus: Masi Tulppa 2: Rooli päällä

Jari Mäkipää: Masi Tulppa 2: Rooli päällä. 

95 s. Tammi: 2018.

Kirja saatu kustantajalta arvostelukappaleena.

Tunnetko jo Masi Tulpan, kesälomansa huoneessaan pleikkarin, leffojen ja mikropitsojen kanssa viettävän esiteinin? Mikäli et, suosittelen tutustumaan. 

Masi Tulppa: Pääsy kielletty! esitteli meille kaikkien itsenäisten lasten sankarin, yhdeksänvuotiaan Masin, jolla on kesälomalleen kolme toivetta. Pitää pelata Samu Rai -peli lävitse, piirtää Hukkajätkä-nimistä sarjakuvaa ja katsoa Bittiritari-sarja alusta loppun taas kerran. Masilla on lukko huoneensa ovessa, valmispitsoja jääkaapissa ja vapaus tehdä mitä ja milloin haluaa. Harmi vain, että vanhemmat pilaavat suunnitelmat hankkimalla Masille lapsenvahdin. Tästä alkaa jo toista osaa pohjustava eeppinen taistelu Masin ja vaihtuvien hoitajakokelaiden välillä. 

Vasta ilmestynyt Masi Tulppa 2: Rooli päällä jatkaa samalla teemalla. On yhä kesä ja Masin suunnitelma sen viettämisestä ennallaan. Nyt korotetaan kuitenkin panoksia. Mikäli Masi lähtee viikoksi kesäleirille, lupaa isä ostaa Masille uuden pelikonsolin rikki menneen tilalle. Masi suostuu pitkin hampain, onhan kyseessä sentään koodausleiri. Vai onko?

Jari Mäkipää on pitkän linjan kirjailija, joka Masi Tulpan hahmolla on osunut suoraan esiteini-ikäisten lasten hermoon. Kukapa ei haluaisi olla kuin Masi, oman kesälomansa valtias ravintonaan mikrolämmin jauhelihapitsa ja vanhemmat oven toisella puolen poissa rauhaa häiritsemästä. Toisessa osassa sivutaan kuitenkin myös vakavampia kysymyksiä roolin taakse piiloutumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta, ystävyydestä ja toisen auttamisesta. Tuttuun tapaan mukana häärää naapurin samanikäinen, mutta kovin erilainen Pellervo Hulmukka eivätkä leiriläiset ole ihan tavallisia tallaajia hekään.  Huumoria tässä kirjassa riittää!

Arvostan lastenkirjallisuutta, jonka aiheet nousevat lasten maailmasta. Ei siitä millaisena me aikuiset sen haluaisimme nähdä, vaan sellaisena kuin se oikeasti lapsille näyttäytyy. Pelaaminen on tärkeä sosiaalisen kanssakäymisen muoto ala-asteikäisille pojille ja siitä kirjoittaminen madaltaa kynnystä tarttua kirjaan. Masi Tulppaan on helppo samaistua, hän on kuin yksi luokan pojista. Myös kysymykset itsenäistymisestä, kelpaamisesta ja muista romaanin teemoista alkavat kiinnostaa esiteini-ikäistä lukijaa. Samoja juttuja pohtii niin Masi kirjan sivuilla kuin lukija sivuja käännellessään. 

Oma esilukijani ei osannut sanoa kumpi Masi Tulpan seikkailuista on parempi, tarkisti vain niiden varmasti löytyvän ihan omina kappaleinaan kirjahyllystä. Pisteitä tuli lisäksi Jussi Kaakisen luomasta sarjakuvamaisesta ulkoasusta, samasta johon itse kiinnitin positiivista huomiota. Pidän myös siitä, että toisinaan tekstiä on enemmän toisten lukujen ollessa lyhyempiä ja osin kuvien täyttämiä. Näin kirja sopii kokeneemman lukijan ja vähemmän lukeneen käteen yhtä lailla eikä aiheuta välitöntä turhautumista tiiviin tekstin ja suuren sivumäärän myötä. 

Tätä kirjaa tulen vinkkaamaan kolmas- ja nelosluokkalaisille koululaisille. Myös me oman nelosluokkalaiseni kanssa toivomme Masille pitkää ja pikaista jatkoa. 

Kirja-arvostelussa Hanna Vellingin esikoisromaani Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo. 252 s. 

Bazar Kustannus Oy: 2018. 

Kirja saatu kustantajalta arvostelukappaleena.

"Nyt tää isi huomais, et se ei rakastakkaan äitiä, vaan sittenkin tän lapsen velipuolen äitiä. Ja sit se isi vaan sanois, et se muuttaa pois niitten kodista ja veis niitten koirankin. Ja sit se äiti olis niin surullinen, että se melkein kuoli siihen suruun." Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle Hanna Vellingin osuvasti nimetty esikoisromaani Kirjosieppo.

Kirjosieppokoiras on moniavioinen ja lentelee puolison luota toiselle jättäen naaraat yksin poikastensa kanssa. Näin käy myös Annalle, taaperoikäisen Nupun äidille ja Maken avovaimolle, jonka elämä eräänä päivänä särkyy lauseeseen "Mä muutan tästä pois". Make on päätöksensä tehnyt eikä sitä voi horjuttaa, hän sanelisi ehdot tulevaisuudelle. Anna siis löytää itsensä mahdottomasta tilanteesta pienen lapsen yksinhuoltajana. Putkiremonttikin on edessä ja työpaikalla alkavat yt-neuvottelut. Miten selvitä eteenpäin?

Velling on kirjoittanut romaanin samaistuttavasta aiheesta, jossa fiktiivisten henkilöiden kokemukset ja tunteet kääntyvät kertomaan ilmiöstä yleisesti. On helppo kuvitella Annan tilalle itsensä ja kysyä mitä tapahtuisi, jos joutuisin itse samaan tilanteeseen. On myös mielenkiintoista seurata Annan matkaa ohjailtavasta miellyttäjästä naiseksi, joka uskaltaa sanoa ei.

Esikoisromaaniksi Kirjosieppo on lupaava. Velling kirjoittaa vaivatonta ja raikasta tekstiä, joka vie tarinaa eteenpäin. Romaanin rakenne on kuitenkin epätasainen. Lukujen väliin upotetut reseptit, päiväkirjamerkinnät tai tyylilajikokeilut ovat tarpeettomia ja Annan tarina olisi kantanut sellaisenaan ilman mitään ylimääräistä. Lukuisat sivuhenkilöt puolestaan sekoittavat pakkaa eivätkä tuo lisäarvoa tapahtumille. Jättämällä kaiken turhan pois olisi tilaa jäänyt esimerkiksi Annan kasvukertomuksen syventämiselle. 

Näin Lauttasaaressa asuvalle romaanin sijoittuminen saarelle on virkistävää ja tutuista paikoista on hauska lukea. Lopulta harmitti ettei kirja jatkunut pidemmälle. Se on hyvä merkki ajatellen Vellingin tulevaisuutta kirjailijana.

Aku Ankka - kyllä vai ei?

Poikalasten lukeminen on viime vuosina ollut pinnalla erilaisissa tutkimuksissa. On pohdittu sitä miksi poikien lukeminen vähenee tai miksi erot sukupuolten välillä kasvavat kovaa vauhtia. On etsitty keinoja kannustaa poikia kirjallisuuden pariin esimerkiksi kirjastojen valmiiden lukulistojen avulla. Myös instagramista alkanut, mutta sittemmin valitettavasti hiljentynyt #pojatkinlukee-kampanja on ottanut asian ansiokkaasti esille. 

Muutaman kerran olen vastannut kysymykseen siitä ovatko sarjakuvalehdet hyvää luettavaa. Yksinkertaiseen kysymykseen yhtä yksinkertainen vastaus kuuluu, että kyllä ovat. 

Pääasiahan on, että lapsi lukee. Oli käsissä sitten tiiliskiven paksuinen lastenromaani tai ohut sarjakuvalehti, on lukeminen aina kannustettavaa. Aivan kuten aikuisetkin monesti, myös lapsi valitsee erilaista luettavaa eri tilanteisiin. Akkari on nopea ottaa käteen, lukea pari sivua vaikkapa lähtöä odotellessa ja jättää taas odottamaan. Sarjakuvalehdet ovat omiaan lyhyisiin lukuhetkiin, sellaisiin joissa ei voida tai haluta keskittyä lukemiseen syvällisesti. Aku Ankka on myös mitä mainiointa ajanvietettä ja vieläpä suomenkielisenä tekstinä laadukasta. Perinteisen akkarin lisäksi suosittelen lämpimästi Aku Ankka Junioria pienemmille lukijoille. Siinä tekstit ovat lyhyempiä ja suurempia ja lehdessä on lisäksi tehtäviä. Sitten on Aku Ankka Extraa ja Duck Tales -lehteä näiden lisäksi. Meille tulee kaikki.

Jos sarjakuvalehteä tulee luettua esimerkiksi iltapalaa syödessä, vaatii kirjan lukeminen lapselta enemmän. Nykypäivänä ärsykkeitä puskee joka taholta, kun puhelin piippaa, televisio elämöi ja ympärillä puhutaan. Sarjakuvalehteen syventyminen ei vaadi lapselta yhtä paljon kuin kirjan lukeminen ja sen vuoksi kirjat ovat omiaan esimerkiksi illan rauhoittumishetkiin, luettavaksi ennen nukahtamista. Joskus akkareita luetaan sängyssäkin ja sekin on ihan ok. Ei aina jaksa syventyä, jos lukea kuitenkin haluaa. 

On hyvä muistaa, että lukutaito ja lukemisen taito ovat kaksi eri asiaa. Jokainen meistä osaa lukea sen verran, että arkielämässä pärjää. Lukemisen taitoon sen sijaan liittyy paljon muutakin, kuten lapsen kypsyys ja kyky keskittyä tekemään yhtä asiaa rauhallisesti paikoillaan. Karkeasti sanottuna lukemaan oppii lukemalla. On myös todettu, että erot sanavarastossa ovat huiman suuret niiden lasten välillä, jotka lukevat tai eivät lue. Laaja sanavarasto, nyanssien ja synonyymien ymmärtäminen ja kyky erottaa olennainen aines epäolennaisesta kasvavat kirja kirjalta. Kaikkia näitä tarvitaan paitsi elämässä yleensä, myös työelämässä puhumattakaan kirjojen vaikutuksesta mielikuvitukseen ja empatiakykyyn. Paljon puhutaan siitä kuinka nykylasten pitäisi liikkua enemmän. Tasapaino olisi tässäkin se ideaali, eli päivittäin aikaa sekä pihapeleihin tai harrastuksiin että lukuhetkiin.

Lopuksi en malta olla mainitsematta iltasatujen ja ääneen lukemisen merkityksestä lapsen kehitykselle. Yhteiset lukuhetket ovat äärettömän tärkeitä ovat ihan kaikille, niin lapsille kuin vanhemmillekin. Ilta-, aamu- tai päiväsatuja ei mikään iPadin satukirjasto tai lasten oma lukeminen korvaa. Valitaan yhdessä kirja ja luetaan sitä ilta illan jälkeen yhdessä, vaikka vain sivu tai kaksi kerralla, jos enempää ei jaksa tai ehdi. Korvaamattomia hetkiä. Samaa käsittelee Katarina Baerin kolumni viime viikolta.

Kirjavinkkejä tämän vuoden uutuusromaaneista osa III

Tässä seuraava tuhti paketti hyvää luettavaa. Nappaa kirjakaupasta mukaasi tai klikkaile itsesi kirjaston varausjonoon. Kaikki ovat totuttuun tapaan kevään uutuuksia.

Anne Swärdin Vera on kiehtova ja salaperäinen kirja, jota en malttanut laskea käsistäni. Vuonna 1945 ranskalainen Sandrine pakenee sotaa Ruotsiin päätyen naimisiin yläluokkalaisen lääkärin Ivan Cederin kanssa. Kesken hääjuhlan vieton Sandrine synnyttää lapsen. Arki Tukholmassa ei ota sujuakseen ennen kuin Sandrine ymmärtää muidenkin piilottelevan omia salaisuuksiaan. Takaumien kautta lukija pääsee näkemään Sandrinen menneisyyden. Lopulta on aika ottaa tulevaisuus omiin käsiin. Suomentanut Jaana Nikula.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu oli menestys ja toinen romaani Synninkantajat sijoittuu sekin lestadiolaisyhteisöön. 1970-luvun Pohjois-Pohjanmaalla eletään hoitokokousten aikaa. Naapurit tarkkailevat toisiaan ja yhteisön voimahahmo Taisto pitää huolen rajojen noudattamisesta. Aliisa kyseenalaistaa vallitsevan tilanteen ja tyttärensä Aurora on jo ylittänyt rajan. Aaron puolestaan kantaa huolta siitä ettei kukaan läheinen vain joutuisi helvettiin.

Ensin en jaksanut innostua Rauhalan teoksesta, sillä esikoisen jäljiltä mietin onko kaikki jo sanottu. Tekstiä ei ole helppoa lukea, siihen pitää keskittyä ja sen runolliselle ja kuvailevalle tyylille pitää antaa aikaa. Rauhala kirjoittaa vahvoin vertauskuvin, luonto ja sen eläimistö on kaikessa läsnä. Olisin itse kaivannut enemmän konkretiaa, sillä koukeroisuus myös uuvuttaa. Loppu on koskettava ja romaanin aihe tärkeä. Ihmisen tulee saada olla juuri sellainen kuin on.

Olli Jalosen Taivaanpallo on kuin parasta seikkailuromaania lukisi. Eletään 1600-lukua, aikaa jolloin valistus alkoi sarastaa ja jumalusko laittoi täysillä kampoihin. Pieni Angus elää St Helenan saarella, toimii tähtitieteilijä Edmund Halleyn oppipoikana ja haaveilee tulevansa isona tiedemieheksi. Kun saarella alkavat levottomat ja väkivaltaiset ajat, ujutetaan Angus salaa purjelaivan kyytiin viemään avunpyyntöä Lontooseen herra Halleylle. Määränpäässä alkaa uusi aika ja uusi elämä.

Jalonen on kirjoittanut hienon, humaanin tarinan uskon ja järjen kamppailusta sekä yksilön uskosta mahdollisuuteensa luoda uutta. 

Vuoden erikoisin kirja ja kekseliäin idea löytyy Mike Pohjolalta. Sinä vuonna 1918 on romaani, jonka tapahtumiin lukija saa vaikuttaa. Kirjailija antaa alussa lukuohjeet, sen jälkeen kaikki on sinusta kiinni. Se millaisen hahmon valitset, millaisia ratkaisuja teet ja mihin suuntaan hänen tiensä suuntaat, määrittää lopputuloksen. Itsehän sain aikaiseksi pelkkää kurjuutta. Ensimmäisellä kerralla hahmoni katosi Venäjälle, toisella kerralla kuoli leirillä. Kolmannella kerralla taisin säilyä elossa, mutta ei sekään onnellinen elämä ollut. 

Suosittelen, erittäin hauska ja mielenkiintoinen konsepti! Yhdelle lukukerralle annetaan kestoksi noin tunnin verran.

Mikäli olet taipuvainen kyynelehtimään lukiessasi, tämän kirjan kanssa kannattaa pitää nenäliinat valmiina lähettyvillä. Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja kertoo 96-vuotiaasta Doriksesta, joka miettii elämäänsä taaksepäin. Osoitekirjan henkilöistä moni on jo yliviivattu, jäljellä on enää Doris. Kiehtova ja hurja elämäntarina alkaa hiljalleen keriytyä auki Doriksen kirjoittaessa muistojaan paperille jälkipolvia varten.