Mitä kirjahylly kertoo ihmisestä?

Joskus menneinä vuosina Facebookissa kiersi "shelfie"-haaste, eli kehotus kääntää kamera oman itsen sijaan kirjahyllyyn. Hauska juttu, mutta muistaakseni ei kovinkaan suosittu. Minä olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut aiheesta ja kyläpaikoissa silmäillyt hyllyjen sisältöä mielenkiinnolla. Sillä kirjahylly ja sen sisältö tai vaihtoehtoisesti hyllyttömyys kertoo ihmisestä paljon.

Otetaan nyt vaikkapa tapa järjestää kirjat. Yksi käyttää värikoodausta, jota minä taas en voi käsittää. Miten silloin voi ikinä löytää etsimänsä? Helposti, sanoo visuaalisesti kehittyneellä muistilla siunattu, joka tietää miltä mikäkin kirja näyttää. Toinen aakkostaa kirjailijan mukaan, joku kolmas taas jaottelee ensisijaisesti genren perusteella. Jokainen tapa on yhtä toimiva hyllyn omistajalle.

Myönnän pitäväni värien mukaan järjestettyä hyllyä ennen muuta sisustuksellisena elementtinä. Ja siinä ei ole mitään pahaa, onhan hylly iso kokonaisuus, sijaitsi sitten olohuoneessa, työhuoneessa tai vaikkapa aulassa kuten meidän kesäpaikallamme. Minulle itselleni aakkosjärjestys on avain siihen, että edes joskus löydän kirjojemme joukosta etsimäni. Ja koska tilaa on aina hieman liian vähän, näyttää meidänkin kerran kauniissa järjestyksessä ollut hyllymme tällä hetkellä enemmänkin tältä.

Ennen lasten syntymää meillä oli mieheni kanssa kirjasto ja työhuone erikseen, makuuhuoneen ja olohuoneen ohella. Nyt meillä on työpöytä makuuhuoneessa ja kirjahylly olohuoneessa. Ja vaikka olisi ihanaa saada viideskin huone, en halua käyttää elämääni maksaen vain asuntolainaa saadakseni kirjoilleni oman huoneen. Unelmieni kirjastohuoneessa olisi Boknäsin hyllyjä joka seinustalla, työpöytä sopivassa kohdassa ja keskellä iso sohva tai laiskanlinna lukemista varten. Näiden aika on taas sitten, kun lapset kasvavat. Siihen saakka olkoot kirjat tässä olohuoneen seinustalla. 

Ja sitten tämä sitaatti.

En kuollaksenikaan muista mistä lehdestä sen löysin, mutta se on valtavan osuva. Minulla on paljon kirjoja, jotka haluan omistaa. Paljon sellaisia teoksia, joita luen kerta toisensa jälkeen uudelleen ja joiden fyysinen olomuoto tuottaa minulle valtavasti iloa (menipä konmariksi). Ja silti, eivät kirjat mitään taikakaluja tai museoesineisiin rinnastettavia ole. Minulla ei ole mitään tarvetta omistaa kaikkea lukemaani ja laitan kirjoja ahkerasti kiertoon lähipiirille. Saan niin paljon luettavaa, että ahkera kierrättäminen yhdessä vielä ahkeramman kirjaston käyttämisen kanssa on avain siihen, että mahdumme vielä ovesta sisälle. Heitän myös kirjoja surutta pois kierrätykseen, jos kukaan ei niitä halua. 

Mitä minun hyllyni siis kertoo minusta? Ainakin sen, että pidän järjestyksestä, mutta tilanpuutteen vuoksi en aina pysty sitä ylläpitämään. Ja sen, että kirjat ovat tässä talossa muutakin kuin harratus, ne tuovat elannon sen harrastuksen lisäksi. Ja ehkä vielä senkin, että sisältö ratkaisee, näytti kokonaisuus miten sekavalta ja kirjavalta tahansa.

Miltä sinun shelfiesi näyttäisi?

Ekaluokkalaisen kirja - lukemista kaikille pian koulunsa aloittaville

Ekaluokkalaisen kirja. Lähde mukaan seikkailuun! 

190 s. Readme.fi 2017. 

Suomennos Sirpa Vuento. 

En tiedä teistä, mutta meillä molempia poikia on jännittänyt koulun aloittaminen. Joskus vähän, joskus enemmänkin, riippuen mikä fiilis on sillä hetkellä ollut. Perhosia mahanpohjassa voi kuitenkin helpottaa huolellisella ennakkovalmistautumisella. Sillä siitähän se jännitys kumpuaa, tuntemattoman pelosta. 

Koulun ei tarvitse eikä sen pitäisi olla tuntematon maaperä, kun vajaan kahden viikon kuluttua sinne ensimmäisen kerran astellaan uusi reppu selässä käsi vanhemman kädessä tiukasti kiinni. Nyt on hyvää aikaa vielä puhua koulun aloittamisesta, siitä mitä kaikkea koulussa tapahtuu ja mikä mahdollisesti lasta mietityttää. Muistanko käydä vessassa, osaanko ruokalasta takaisin luokkaan ja miten välitunnilla ollaan? Näissä kaikissa auttaa Ekaluokkalaisen kirja. 

Helena Bross on ruotsalainen opettaja, joka yhdessä kuvittaja Emma Göthnerin kanssa on tämän kirjan kirjoittanut. Kirjassa käydään läpi ensimmäistä kouluvuotta aina siitä jännittävästä ekasta koulupäivästä kevätjuhlaan saakka. Päähenkilöistä löytyy niin tyttöjä kuin poikia ja monia jännittäviä asioita ja tunteita sanoitetaan. Miksi lukemaan oppiminen tuntuu vaikealta? Mitä jos jumppavaatteet unohtuvat kotiin? Muistanko käydä vessassa? 

Koulumaailma on aivan erilainen päiväkotiin verrattuna ja jokaista tulevaa koululaista varmasti mietityttää asia kuin toinenkin. Enää ei ole jatkuvasti aikuista läsnä ohjaamassa tilanteesta ja tunteesta toiseen, lapselta odotetaan uudenlaista kykyä itsenäiseen toimintaan. Se vaatii opettelua ja siinä opettelussa myös kodilla on iso merkitys. Näppärästi asian läpikäyminen onnistuu esimerkiksi tämän kirjan avulla. Kohtalaisen lyhyet luvut voi lukea lapsi kainalossa yhden kerrallaan ääneen ja sen jälkeen jutella siitä mitä ajatuksia luetusta lapsella heräsi. Pidän siitä, että kyseessä on selkeästi juonellinen romaani, ei oppikirja tai kasvatusopus. 

Tärkein tuleekin kirjan lukemisen myötä hyvin selville. Pelätä ei tarvitse, koulussa on kivaa ja viimeistään kevääseen mennessä olet jo vanha konkari mitä koulussa toimimiseen tulee. 

Kirja-arvostelussa Heidi Köngäksen riipaiseva Sandra

Heidi Köngäs: Sandra. 285 s. Otava 2017. 

Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta ja

arvio julkaistu Suomen Kuvalehdessä. 

Sata vuotta takaperin Suomesta löytyi monta torpanemäntää. Heidi Köngäs kertoo romaanissaan Sandra yhdestä heistä.

Sandra on ollut huutolaislapsi, elämän kovuuteen jo pienestä tottunut. Avioliitto Jannen kanssa on kuitenkin onnellinen, torppa rakentuu ja lapsia syntyy. Elämä on työteliästä, mutta hyvää. Romaanin puolivälissä sisällissota pyörähtää maantieltä kotipihaan ja vie mukanaan Jannen jättäen Sandran selviytymään yksin viiden lapsen kanssa.

Monen muun kirjailijan tavoin myös Heidi Köngäs on siis uudessa teoksessaan kääntänyt katseen vuoden 1918 tapahtumiin. Romaanin nimihenkilön kohtalona on joutua sodan myötä oman elämänsä sivustakatsojaksi, kun ulkoiset tekijät määrittelevät elämän edellytykset. Kyyti on kylmää.

Heidi Köngäs on parhaimmillaan tunnetilojen kuvaajana ja sanojen asettelijana. Hän näyttää lukijalle Sandran surun, epätoivon ja päättäväisyyden riipaisevasti, pienin kielellisin yksityiskohdin. Sandran taistelu soditaan kotirintamalla ja se on ankara. Nälkä ja hätä välittyvät lukijalle kouriintuntuvina.

Sandran lisäksi romaanin kertojina toimivat tämän käly Lyyti sekä tyttärentytär Klaara, joka löytämiensä muistikirjojen kautta käy läpi isoäitinsä elämää. Usean kertojan käyttäminen on kuitenkin tarpeetonta ja tekee kerronnasta hajanaisen. Klaaran oman elämän pohdintaa ei myöskään motivoida kunnolla ja teoksessa on mittaansa nähden turhan paljon erilaisia aineksia. Monessa niistä raapaistaan pintaa, mutta ei päästä sen syvemmälle.

Romaanin ensimmäinen luku puolestaan jää irralliseksi, vaikka näyttääkin suomalaiselle kansanluonteelle ominaisen hiljaisuuden vaatimuksen.”Tuska pitää purra ikeniin” huutaa Sandra anopilleen Maijalle tietäen mistä puhuu. Hiljaisuus antaa raamit olemiselle ja vain siten voi pysyä kasassa.

Kirja-arvostelussa Mauri Kunnaksen upea Koiramäen Suomen historia

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia. 

80 s. Otava 2017. 

Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.

Ihan alkuun ilouutinen, Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia saa kantaesityksensä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä keväällä 2019. Liput tulevat myyntiin syksyn mittaan ja meillä seurataankin tarkasti milloin lipunmyynti alkaa. Tämä on nimittäin nähtävä.

Meidän lapsemme ovat kiinnostuneita historiasta. Heillä ei ehkä ole vaihtoehtoja, ovathan he syntyneet perheeseen ja sukuun, jossa viimeisimmissä rapujuhlissa keskusteltiin siitä olivatko isoisovanhemmat punaisia vai valkoisia. Joka tapauksessa olen seurannut kiinnostuksen heräämistä ilolla, kertonut paljon menneistä ajoista ja vienyt poikia museoihin. Näistä lähtökohdista Mauri Kunnaksen uutta kirjaa Koiramäen Suomen historia on ollut innolla lukemassa koko perhe. 

Mutta ei haittaa, vaikka et historiafriikki jo valmiiksi olisikaan. Kunnas nimittäin tarjoilee uutuudessaan Suomen historian käännekohtia helposti lähestyttävässä ja omaksuttavassa muodossa. Mitään ei tarvitse tietää ennakkoon ja jos lapsi nyt sattuu vaikkapa kesäiseltä Turun linnan kierrokselta muistamaan tarinan Jaakko Ilkan pakenemisesta oman esikoisemme tapaan, tuo se vain lisäsyvyyttä lukuhetkeen. Kysymyksiin lukijan kannattaa kuitenkin varautua, niitä varmasti pienillä ja vähän isommillakin kuulijoilla tämän kirjan myötä riittää.

Koiramäen Suomen historia on laaja teos ja se kattaa maamme historian käännekohdat aina uskonpuhdistuksesta ja Kustaa Vaasasta Suomen sotaan ja keisarivallan ensi vuosiin. Kirjan pääpaino on ajassa, jolloin Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa. Lukija tutustuu tärkeiden tapahtumien lisäksi historian merkkihenkilöihin, olivat he sitten kuninkaita, kuningattaria tai vaikkapa tieteentekijöitä. Kuvitus on tuttua Kunnasta ja huumoriakin kirjan sivuilta löytyy rutkasti. Meitä nauratti muun muassa kertomus postin kulkemisesta ja postitalonpoika Sipin matkasta viemään kirjettä perille. Toisaalta kirjan myötä tulee lapsilukijallekin selväksi, että sodittu on ja runsaasti. Huumori ja vakavat aiheet ovat sulassa sovussa läsnä ja niitä molempia Kunnas tarjoilee lapsille sopivalla tavalla esitettyinä. 

Kirjaa lukiessa huomaa kuinka valtavasti työtä tällaisen teoksen kirjoittaminen on Kunnakselta vaatinut. Kaikki on kohdallaan suurista linjoista kuvituksen pieniin yksityiskohtiin saakka. Ja katsokaapa Kunnaksen hahmottelemaa Koiramäen sukupuuta. Keskiössä ovat Martta, Elsa ja Kille ja heistä edetään osin 1500-luvulle saakka taaksepäin. Hatunnosto, ei onnistuisi keneltä tahansa. 

Koiramäen Suomen historia on toki hyvää luettavaa kaikenikäisille, mutta parhaiten teos uponnee jo koulunsa aloittaneille. Pienemmillä kuulijoilla keskittymiskyky ei välttämättä riitä pitkälle ja isompien kanssa pääsee paitsi keskustelemaan luetusta, myös sijoittamaan tapahtumia oikeaan kontekstiin. Jonkinlainen aikajanan hahmottaminen kun on avuksi, jotta lukuisat käänteet sijoittuvat oikein pienissä mielissä. Meillä kolmasluokkalainen on kuunnellut minun lukemanani kuin myös lukenut itse kirjaa jo useaan otteeseen. Ekaluokkalaisellakin on paljon kysymyksiä, kun iltasaduksi olemme teosta lukeneet. Myös oivaltamisen hetkiä on ollut hauska seurata vierestä. Tämä kirjassa kuvailtu Kustaa III kun on tosiaan se sama kuningas, jonka perässä juoksitte Suomenlinnan Seikkailukierroksella viime kesänä.

Luin kirjan ilmestymisen jälkeen jostain kritiikkiä siitä ettei kirjassa esitellä naispuolisia historian henkilöitä kuningatar Kristiina poislukien. Ei esitellä, sillä teoksen pääpaio on nimenomaan Ruotsin valtakaudessa ja keisarivallan alkuajoissa eikä siellä ihan hirveästi naispuolisia vallanpitäjiä vielä näkynyt. Ei sille mitään voi, historiamme on hyvin vahvasti miespuolisten hallitsijoiden historiaa. Minua tämä ei kirjaa lukiessa haitannut tippaakaan, ei historiaa voi mennä muuttelemaan vain siksi, että haluttaisiin nostaa enemmän naispuolisia henkilöitä keskiöön. Heistä voi kirjoittaa oman kirjansa.

Ota siis hyvä asento sohvalla, nappaa lapsi kainaloon ja aloita kehyskertomuksesta ja siitä, kuinka Koiramäen lapset eräänä päivänä löysivät vanhan hopeakolikon piirongin uumenista. 

Oivallisia iltasatuja - Ville Hytösen ja Mira Malliuksen Pieni merirosvokirja

Ville Hytönen ja Mira Mallius: Pieni merirosvokirja. 

44 s. Enostone: 2018.

Olen ollut Ville Hytösen lastenkirjojen fani jo pitkään. Hipinäasi apinahiisi, Ötökkämaan tarinat ja Ötökkämaan talvi tai Vauvaperhe matkustaa, siinä muutamia helmiä laadukkaan lastenkirjallisuuden saralla. Tänä vuonna Hytöseltä on yhdessä kuvittaja Mira Malliuksen kanssa ilmestynyt uusi teos, Pieni merirosvokirja. 

Jo Ötökkämaan tarinoista tutulla tavalla myös merirosvokirjalla on kertoja. Virolainen kalastaja Ruuben Rebane kertoo seilanneensa yhdessä rosvojen kanssa vuosikymmeniä ja kertoo nyt kaikki kuulemansa ja kokemansa tarinat tiedoksi jälkipolville. Syykin tähän on tärkeä, kaikki merirosvot eivät nimittäin ole ilkeitä tai pelottavia. Ja niin päästään tutustumaan viiteen kertomukseen. Kiltti järvirosvo Pullerström ei uskaltaudu avomerelle ja pysyttelee siksi sisävesissä. Krimin hurjat ihmiskurjat kehittelevät laivan sijaan toisenlaista kulkuvälinettä ja rosvopäällikkö Kaarle Rontsig opettaa papukaijoilleen mitä hurjimpia kirosanoja kuten "Röyskötti!" tai "Merttinen sentään!" Hiidenmaan laiskoja merirosvoja nukuttaa alvariinsa ja Vihtaparran rosvoveljekset puolestaan ovat kovasti persoja sitruunamehulle. 

Huomasin merirosvokirjan eräänä päivänä töissä ja nappasin lähtiessäni mukaani luettavaksi. Samana iltana istuin alas ja luin kaikki viisi tarinaa koululaisilleni. Se näissä Hytösen kirjoittamissa lastenkirjoissa onkin niin hienoa, ne toimivat yhtä lailla taaperolle, leikki-ikäiselle, koululaiselle ja aikuiselle. Ja parhaimmillaan ne ovat ehdottomasti ääneen luettuina, kun kielen hienoudet sanaleikkeineen, kieli-ilotteluineen ja oivalluksineen heräävät eloon. Kaiken alla kulkee tietysti myös tärkeä sanoma muistuttamassa meitä siitä ettemme jämähtäisi ennakko-oletuksiimme tietyistä ihmistyypeistä. Karu tai hurj ulkokuori kun voi kätkeä sisälleen lempeän olemuksen ja hyvän sydämen. Sivu sivulta taitavaa sanankäyttöä täydentää hienosti Malliuksen iloinen kuvitus. 

Mikäli et ole vielä tutustunut Ville Hytösen teoksiin, aloita vaikkapa tästä ja jatka sitten Ötökkämaan tarinoihin. Takaan ettet pety. 

Kirja-arvostelussa Eeva Rohaksen raastava Raivo

Eeva Rohas: Raivo. 270 s. Otava 2018. Kirja saatu

arvostelukappaleena Otavalta ja arvio julkaistu 

Suomen Kuvalehdessä.

Kaikki se mitä rakkaus ei ole

Eeva Rohaksen Raivo on psykologinen kertomus siitä mitä käy, kun alkoholin määrittämien perhesuhteiden on pakko muuttua.

Tuuli on muuttanut pois kotoa tyttärensä Lunan kanssa, vaikka aviomies ja Lunan isä Ilja vakuuttaakin lopettavansa juomisen. Apunaan Tuulilla on ystävä ja kollega Liisa, jonka kanssa tosin kilpaillaan samoista käännöstöistä. Samaan aikaan Ilja tapaa toipuvan alkoholistin Elenan.

Takaumien kautta Rohas näyttää kuinka tilanteeseen on tultu. Tuuli on haaveillut rakkaustarinasta, joka olisi kuin elokuvissa. Romanttisen rakkauden ideaali sai kuitenkin väistyä, vaikka vielä vihkikirkon portailla pelotti. Miten sellaisen ihmisen kanssa voisi olla, jolle ei voinut puhua, Tuuli mietti.

Lopulta rakkaudesta on jäljellä enää raivo. Tuulin avioliitto on umpikujassa ja ammatillinen identiteetti hukassa, mutta hänen raivonsa on pitkään pidäteltyä. Iljan raivoaa avoimesti ja Luna puolestaan haluaa Raivon omakseen. Ja Raivo, se on lisko. Tarkemmin sanottuna Iljan ihmegekko, johon ei saa koskea tai se särkyy.

Romaanin vahvinta antia ovat Lunan osiot. Rohas kuvaa lapsen kokemuksen rikkoutuneesta perheestä hienovaraisesti ja näyttää kuinka tämä jää sivuosaan aikuisten maailmassa. Isän huutaessa tai äidin maatessa lattialla ruoanlaiton unohtaen Lunan on turvallista muuttua itsekin olennoksi, joka rikkoutuu kosketuksesta. Ainakin silloin, kun ei tarvitse olla reipas ja etsiä itse syötävää kaapeista.

Iljan alkoholismin syyksi esitetty rankka lapsuus sen sijaan tuntuu ratkaisuna helpolta. Myös Elenan hahmo on aluksi irrallinen. Romaanin edetessä hänet kuitenkin motivoidaan ja teoksen hurjin jakso näytelläänkin kahden alkoholistin kohtaamisessa, jota Elena seuraavana aamuna muistelee kärpäsenä katossa. Tuloksena on raaka ja surullinen tapahtumakulku, jonka kaunistelematon realismi painottaa Tuulin ratkaisua.  

Lopussa on aika pohtia haudataanko Raivo ja olisiko elämässä sittenkin vielä toivoa.

Kirja-arvostelussa uutta fantasiaa: Jessica Townsendin Nevermoor - Morriganin koetukset

Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset. 

368 s. Otava 2018. 

Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.

Jessica Townsendin Nevermoor-romaanisarjan aloittava teos on ollut maailmalla ilmiö. Nyt ensimmäinen osa on saatavilla myös suomeksi nimellä Morriganin koetukset.

Morrigan Korppi on kirottu lapsi, jonka on määrä kuolla yhdentenätoista syntymäpäivänään. Näin tapahtuu kaikille, jotka ovat syntyneet ehtoona, eli ajan viimeisenä päivänä. Viime hetkellä kuvaan astuu kuitenkin Jupiter Pohjoinen, mies joka pelastaa Morriganin ja vie hänet kaupunkiin nimeltä Nevermoor. Jupiter kertoo Morriganille Meineikkaasta Seurasta, järjestöstä jonka kouluun pääsevät vain urheimmat ja neuvokkaimmat monenlaisia koetuksia läpäisemällä. Myös Morriganin on määrä osallistua koetuksiin Jupiterin suojeluksessa. Ainoa vain, että koetuksissa tarvitaan myös erityistä kykyä, jota Morrigan ei millään meinaa itsestään löytää. 

Kaikki koululaisille tarkoitetut uudet hyvät kirjasarjat ovat tervetulleita. Townsendin romaania lukiessaan ei kuitenkaan voi olla tekemättä vertailuja toiseen fantasiamaailman sankariin ja jättimenestykseen. Puhun tietenkin Harry Potterista. Monella tapaa Nevermoor-sarja muistuttaakin Pottereita, päähenkilö vain on vaihdettu tytöksi. Mukana on sata vuotta piileskellyt pahis meinioseppä sekä Morriganin rakkaudeton koti ennen astumista Nevermoorin maagiseen maailmaan. On taikuutta, ensimmäisiä kunnollisia ystävyyssuhteita ja koulu kyvykkäille lapsille. On myös hurja lopputaistelu, jossa Morriganin pitää etsiä vastausta omasta sisimmästään. Mitä tästä kaikesta siis pitäisi ajatella?

Minä päädyin yhtäläisyyksistä huolimatta lukemaan romaania omana kokonaisuutenaan ja koetin karistaa vertailut mielestäni. Ja kas, kirja onkin aika mainio. Seikkailut sekä koulun sisäänpääsykoetukset ovat jännittäviä ja kehystarinakin mielenkiintoinen. Morrigan Korppi on tämän ajan moderni pärjääjä, joka ei anna sukupuolensa tai ulkoa tulevien määritelmien rajoittaa itseään. Hän tarjoaa samaistuttavan kohteen monelle lukijalle. Townsend kirjoittaa hyvin ja tekee Morriganin ulkopuolisuudesta yhdessä hyväksynnän kaipuun kanssa todentuntuista. Mukana on myös huumoria, eli kaiken kaikkiaan kirja osoittautui hyväksi sekoitukseksi ahmimisikäisille.

Mitä mieltä kirjasta oli kymmenvuotias poikalukija? Hän kertoi kirjan olevan jonkin verran jännittävä ja kiinnostava, mutta tosi paljon Harry Potterin kaltainen. Suositukset lähtivät heille, jotka jaksavat lukea monta lukua pelkkää puhumista, sitä on kuulemma paljon. Koetukset ja jännittävät käänteet olisivat saaneet alkaa aiemmin, olen samaa mieltä. Mutta kyllä me seuraavaa osaa odotamme, ei epäilystäkään.

Kirjan suomennos on Jaana Kapari-Jatan myötä tuttuun tapaan laadukasta. Ja nykypäivälle ominaisesti Nevermoorista on jo elokuvakin suunnitteilla.

Dekkareiden lyhyt oppimäärä

Minä rakastan dekkareita. Ensin katselin lapsena vierestä äidin lukiessa jännäreitä tai kurkin sormien välistä mitä Matlockin jaksossa tapahtuu. Vähän vanhempana tartuin itse kirjaan ja luin Christieni lävitse. Jännityssarjat ovat tälläkin hetkellä lähes ainoita, joita televisiosta tai Netflixistä katson. Tämän "harrastuksen" jaan yhä äitini kanssa, vaihtelemme sujuvasti lukuvinkkejä ja kirjoja kauhistellen kuinka kammottava olikaan tietyn kirjailijan viimeisin teos ja kuinka toinen ei nyt ihan ehkä lunastanut odotuksia. Koska luen itse suomennettujen teosten lisäksi ruotsiksi ja englanniksi, olen jatkuvasti askeleen edellä äitiäni. Välillä on vaikea pysyä hiljaa tulevista juonenkäänteistä hahmojen elämässä!

Maailma pullistelee jännityskertomuksia ja dekkarikirjailijoita. Jokaiselle löytyy jotakin, piti sitten perinteisestä suljetun paikan mysteeristä tai modernimmasta pohjoismaalaisesta otteesta. Kovaksikeitetyt ovat oma alalajinsa ja naiskirjailijat hyvin edustettuina genressä. Jos on innostunut lukemaan dekkareita, löytyy jokaiselle ihan varmasti sopivaa luettavaa lajin variaatioiden joukosta. Tässä seuraavassa omia ykkössuosikkejani matkan varrelta.

Klassiset englantilaiset

Tästä se kaikki alkoi. Dekkarikirjallisuuden ikonin, Dame Agatha Christien teokset ovat genren kulmakivi ja myös niitä, joita minä itse ensimmäisenä luin. Kirjat ovat perienglantilaisiksi luonnehdittuja, usein suljetun tilan mysteereitä täynnä herrasmiehiä ja yläluokkaisia henkilöhahmoja. Verisillä yksityiskohdilla ei mässäillä, kaikki on hienovaraista ja ah niin kovin siistiä.

Kaikki tuntevat varmasti Christien luomat etsivät, belgialaisen Hercule Poirotin pienine harmaine aivosoluineen sekä St. Mary Meaden kylän ikäneitovahvistuksen Neiti Marplen. Näiden kahden lisäksi etsiväpariskunta Tommy ja Tuppencen tutkimuksia löytyy teossarjasta useampia. On myös muutamia kirjoja, joissa ei seikkaile tuttuja etsiväsuosikkeja lainkaan.

Huomasin Christien teoksia kuvatessani, että kirjahyllyssämme on vielä aukkoja ennen kuin teossarja on kokonainen, antikvariaatteja koluamaan siis. Näihin kirjoihin palaan kerta toisensa jälkeen uudelleen. Olen nimittäin huomannut unohtavani sujuvasti kuka murhan missäkin kirjassa oikein tekikään.

Paronitar Phyllis Dorothy James kirjoitti vielä yli 80 vuoden iässä. Hänen Adam Dalgliesh -dekkarinsa ovat nekin englantilaisen rikoskirjallisuuden kärkikastia ja otteeltaan yllättävän moderneja. Teoksissa pohditaan tapauksen ohella myös yhteiskunnallisia epäkohtia ja englantilaista yhteiskuntaa yleisemminkin. Modernius ja yhteiskunnallinen ote on sarjan edetessä lisääntynyt, olihan P.D. Jamesin ensimmäinen teos Cover her face vielä hyvin perinteinen Christie-tyylinen jännityskertomus. Uusimmissa tapaus itsessään ei välttämättä ole pääasia, vaan jostakin suuremmasta ongelmasta kertova sivujuonne. 

Jamesin etsiväsankari, New Scotland Yardin Adam Dalgliesh, on vanhan kunnon poliisietsivän perikuva. Hän on menettänyt vaimonsa ja lapsensa synnytyksessä ja tämä henkilökohtainen tragedia varjostaa henkilön yksityiselämää. Uusimmissa teoksissa herrasmies on vihdoin löytänyt uuden onnen. Paronitar James menehtyi vuonna 2014, joten sarja on valitettavasti tässä. 

Ruth Rendell jatkaa edellä esiteltyjen linjaa ja yhdistää teoksissaan englantilaisen yhteiskunnan epäkohtia murhatapauksiin. Ne nidotaan monesti yleisempään ongelmaan tai ovat seurausta yhteiskunnan vinoutuneiden rakenteiden vaikutuksesta yksittäisen ihmisen elämään. Ruth Rendell menehtyi vuonna 2015.

Rendellin romaanien päähenkilö, ylikomisario Wexford, on sarjan edetessä kasvanut lapsiperheen isästä isoisäksi ja hänen perhe-elämänsä ja yksityiselämänsä on kirjoissa aina kulkenut tapausten rinnalla. Wexford on humaani, suurisydäminen ja lukenut poliisimies, joka yhdessä konservatiivisemman ja kapeakatseisemman työparinsa Mike Burdenin kanssa selvittää rikoksia pienessä Kingsmarkhamin kaupungissa. Uusimmassa kirjassa Wexford on jo eläkkeellä Burdenin jatkaessa työtä ja romaanissa palataankin vanhempaan tarinaan. Ruth Rendell on kirjoittanut myös lukuisia muita romaaneja, joissa etsiväkaksikko ei esiinny. Niitä voisi kuvailla parhaiten psykologisiksi jännityskertomuksiksi.

Vielä yksi englantilainen, nimittäin Colin Dexter ja hänen ylikomisarionsa Morse. Tämä Oxfordiin sijoittuva teossarja on hieno kokonaisuus ja esittelee meille hyvin erikoislaatuisen etsivän kera lempeämmän apulaisensa Lewisin. Ollaan jälleen englantilaisen yhteiskunnan ristipaineissa, yliopistokaupungin moninaisten keinottelujen ja ihmismielen koukeroiden ytimessä. Viimeinen teos jää myös Morsen viimeiseksi jutuksi ja päättyy tavattoman kauniisti.

Kovaksikeitetyt yhdysvaltalaiset

Sitten siirrytään Yhdysvaltoihin sekä niin kutsuttuun kovaksikeitettyyn dekkariin, jonka yhtenä kehittäjänä Raymond Chandleria pidetään. Nämä eivät ole minun ykkössuosikkejani, mutta mies pitää yksityisetsivä Philip Marlowen tapauksista.

Sue Grafton puolestaan jatkaa aakkosdekkareineen monella tapaa Chandlerin jalanjäljillä. Yksityisetsivä Kinsey Millhone elää itsenäisen ja itsellisen naisen elämää eikä pelkää käyttää kyseenalaisiakaan keinoja selvittääkseen tapauksia, joista jokainen on nimetty aakkosjärjestyksessä kirjaimin. Aakkosdekkareita ehti ilmestyä aina X-kirjaimeen saakka, kun kirjailija menehtyi viime vuoden viimeisinä päivinä. Vain Z jäi uupumaan. 

Huippuluokan pohjoismaiset

Viimeisten reilun parinkymmenen vuoden aikana pohjoismainen dekkarikirjallisuus on tehnyt uskomattoman upean nousun maailman jännityskirjallisuuden kärkikastiin. Norjalainen Jo Nesbø on tämän hetken myydyimpiä ja luetuimpia tekijöitä ympäri maailmaa kirjoillaan, joissa pureudutaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion moninaisiin ongelmiin sekä pinnan alla että yläpuolella. Teokset sijoittuvat paria poikkeusta lukuun ottamatta Osloon ja yhdistelevät sujuvasti korruptiota ja huumekauppaa vanhoihin synteihin ja ihmisten kaunoihin toisiaan kohtaan. Kaiken ytimessä häärää antisankareista vilpittömin, Harry Hole.

Niin, Harry. Tuo Oslon poliisilaitoksen ykkösnyrkki, jota ilman muut tutkijat eivät kerta kaikkiaan tunnu tulevan toimeen. Harryä on käyty hakemassa niin aasialaisista oopiumiluolista kuin hämärän rajamailta muutenkin, mutta herra se vain porskuttaa. Ja siitä me lukijat iloitsemme! Nesbøn viimeisin teos on kuulemma ja mahdollisesti sarjan päätösosa, pitihän sen päättyä ensimmäisen kerran jo aikaisemmin. Loppu antaa mahdollisuudet molempiin vaihtoehtoihin, jatkaa tai jäädä. Saa nähdä!

Ennen Camilla Läckbergiä olisin sanonut Anna Janssonin olevan nykyisen ruotsalaisen rikoskirjallisuuden kärkinimiä. Nyt valitettavasti tuntuu siltä, että etsivä Maria Wernin tapauksista kertovat kirjat ovat tulleet tiensä päähän, niin väsyneitä ne viime aikoina ovat olleet. Romaanien tapahtumapaikat ovat viehättäviä ja Visby tarjoaa uusimmille viehättävän miljöön. Myös päähenkilön yksityiselämä on hyvin vahvasti läsnä, seikka joka yhdistää moderneja pohjoismaisia dekkareita ja erottaa ne esimerkiksi englantilaisista perinteisemmän lajin edustajista. Ensimmäisissä henkilöhahmojen elämä on huomattavasti merkittävämmässä osassa kuin jälkimmäisissä, joissa se kulkee sivujuonteena tapauksen tutkimuksen alla ilman, että välttämättä kietoutuu niihin lainkaan.

Kirjailijapari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril tuottaa mielettömän jännittäviä teoksia pseudonyymillä Lars Kepler. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kuusi osaa ja myös tämä viimeinen tarjosi sellaisen koukun loppuun, etten malta odottaa seuraavan ilmestymistä syksyllä. Tuo kirja on nimeltään Lazarus. Keplerin dekkareiden päähenkilönä seikkailee suomalaissyntyinen poliisi Joona Linna, jossa on hieman yksinäisen suden piirteitä. Hän pitää siis yllä yksin tapauksia ratkaisevan etsivähahmon perinteitä mainiosti.

Stieg Larssonin elämä katkesi liian varhain sydänkohtaukseen, mutta Millennium-trilogiasta tuli ilmiö. Näitä luin valvoessani kolme yötä Lastenklinikan eristyshuoneessa, kun pahan rotavirustartunnan vuoksi kuivumaan päässyt esikoinen nukkui sylissäni. Epämukava tuoli, lapsi sylissä ja kirja toisessa kädessä, siinä ne yöt kuluivat. Erinomainen trilogia, kannattaa lukea. Larsson itse suunnitteli teossarjalle pitkää jatkoa, mutta onneksi saimme edes kolme kirjaa. Manttelinperijäksi kruunatun David Lagercranzin aikaansaannokset eivät nekään ole huonoimmasta päästä, onneksi.

Ruotsalaisista, tällä hetkellä kirjoittavista kirkas ykkönen on Camilla Läckberg. Hänen teoksensa sijoittuvat Fjällbackan pikkukaupunkiin ja niissä rikoksia ratkoo kirjailija-poliisipariskunta Erika Falck ja Patrik Hedström. Pariskunnan perhe-elämä on kiinteä osa kirjoja ja teokset erittäin koukuttavia. Jos päätätte antaa näille kirjoille mahdollisuuden, pieni varoituksen sana on paikallaan. Ensimmäinen ja toinen sarjan teoksista eivät ole niin kovin kummallisia, mutta kolmas räjäyttää jo potin ja siitä eteenpäin kirjat ovat kertakaikkisen hienoja. Kannattaa siis sinnitellä, vaikka et heti innostuisikaan. 

Henning Mankell. Ruotsalaisen rikoskirjallisuuden ehdottomasti kirkkain tähti, Sjövall&Wahlöön manttelinperijä ja genrelle suuren palveluksen tehnyt kirjailija. Kurt Wallander, erakkouteen taipuvainen, elämänsä kanssa kipuileva poliisi. Ystad, kaupunki jossa on jo pitkään järjestetty Wallander-kierroksia faneille. Sarja on jo saanut päätöksensä ja viimeisen romaanin loppu yksi hienoimmista koskaan lukemistani lopetuksista. Tästä ei ole muuta sanottavaa, kuin että lukekaa ihmeessä nämä kantaaottavat, erittäin hyvin kirjoitetut dekkarit. En löytänyt hyllystäni kuin yhden ainoa kirjan, olen ilmeisesti lainannut lukemani aina äidiltä tai kirjastosta. 

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt ovat miehet monen menestyssarjan käsikirjoitukssen takana. Ei siis ole ihme, että heidän yhteinen dekkarisarjansa psykologi ja profiloija Sebastian Bergmanista on ollut hitti. Bergman on tyypillinen antisankari, perheensä tsunamissa menettänyt ja siitä traumatisoitunut peluri, jonka kykyjä keskusrikospoliisin tutkintaryhmä kuitenkin tarvitsee. Uusin osa En högre rättvisa ilmestyy syksyllä suomennettuna nimellä Korkeampi oikeus. 

Jussi Adler-Olsenin Osasto Q on myös tämän hetken ykköskirjallisuutta jännityksen ystäville. Urallaan sivuraiteelle ajatutunut poliisi Carl Mørck on sijoitettu poliisitalon kellariin, jossa tämän pitäisi ryhmänsä kanssa tutkia ratkaisematta jääneitä tapauksia. Yhdessä erikoisen sihteerin Rosen sekä syntyperästään vaitonaisen Assadin kanssa ryhmä päätyy selvittämään rikoksia, joihin kukaan muu ei ole pystynyt. Uusimman kirjan pitäisi ilmestyä vielä tänä vuonna. Adler-Olsenin kirjoissa on muuten vähän sama kuin Läckbergin teoksissa, sillä myös nämä paranevat kirja kirjalta.

Jokerikortti

Pitkään katselin Alan Bradleyn dekkareita vähän sivusilmällä. Ajattelin ettei 12-vuotias tyttö päähenkilönä ole elementti, joka kiinnostaisi tarpeeksi. Sitten päätin eräiltä Hulluilta Päiviltä ostaa sarjan aloittavan osan ja jäin samantien koukkuun. Flavia de Luce elää etäisen isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa vanhassa kartanossa Englannin maaseudulla, keittelee omassa laboratoriossaan erilaisia myrkkyjä ja kemiallisia keitoksia sisartensa päänmenoksi ja onnistuu sotkeutumaan kaikkeen epäilyttävään, jota paikkakunnalla tapahtuu. Näissä kirjoissa itse kuolemantapaus on usein taka-alalla ja esille nousee Flavian kasvu äidin menetyksen varjossa. Hienoja, usein humaaneja ja monesti hyvin hauskojakin kirjoja.

Bubbling under: mistä kaikki oikein alkoi? No näistä tietenkin!

Kirja-arvostelussa hulvaton juhlakirja: Tatu ja Patu, elämä ja teot

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: 

Tatu ja Patu, elämä ja teot. 48 s. Otava 2018.

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

"No täällä se niiden äidin kuva nyt sitten on" tiedotti kuopus saatuaan painotuoreen Tatu ja Patu, elämä ja teot -kirjan vihdoin selailtavakseen. Ilmeisesti veljesten äidin arvoitus oli mietityttänyt eikä ihme, avasimmehan molemmat kirjan kannet suurin odotuksin. Mitä saisimmekaan tietää Outolan veljesten elämästä!

Tatu ja Patu, elämä ja teot juhlistaa kaksikon kirjallista taivalta. Aloitettuaan uransa Veera-sarjan sivuhenkilöinä, on käsissämme nyt kahdeskymmenes kirja, jossa veljekset esiintyvät. Se on juhlan paikka, ehdottomasti, ja juhlaa on päätetty  viettää tuomalla lukijoiden tietoon kaikki se, joka aiemmin on jäänyt pimentoon. Tai ainakin melkein, onhan nyt kuitenkin kyse Outolan asukeista.

Jo alku on lupaava, tiesittekö nimittäin ettei tärkeimpiä asioita näe sisäelimillä? Tämän viisauden meille tarjoilee Patu, veljeksistä nuorempi ja Zimbabwen muotoisen syntymämerkin omistaja. Isoveljensä, huimat seitsemän minuuttia vanhempi Tatu puolestaan kärsii hikinäköisyydestä ja on kaksikosta se herkempi tapaus. Eivätkä yksityiskohdat tähän jää, sillä veljesten lapsuus, perhesuhteet, eroavaisuudet ja keksinnöt käydään kaikki lävitse. Myös lähipiiri pääsee ääneen, niin veljesten serkku Jori Malmikivi kuin paras ystävä Veerakin. 

Vaikka juhlakirja sisällöllisesti tarjoaakin paljon uutta nippelitietoa, jatkaa se yleisellä tasolla vankkumatta sitä tuttua linjaa, jota sarjan lukijat ovat Aino Havukaiselta ja Sami Toivoselta tottuneet odottamaan. Löytyy anekdootteja, hauskoja yksityiskohtia, sanaleikkejä ja sekä lapselle että aikuiselle osoitettua huumoria. Ja vaikka paljon saamme tietää, jää paljon vielä pimentoon.

Se on hyvä, sillä kenties pienessä salamyhkäisyydessä piileekin sarjan hienous. Lukija voi vaikkapa miettiä missä Outola oikeastaan sijaitsee ja tehdä siitä mielikuvituksessaan juuri sellaisen paikan kuin haluaa. Ainakin lasten mielikuvitus on rajaton. Tätä vasten onkin siis tunnustettava, että olen itse aina ajatellut veljeksiä lapsina, vaikka tiedän heidän olevan aikuisia. Ehkä yritän kääntää aivoni ajattelemaan asiaa oikein, ehkä en. Mielikuvituksessa kun kaikki on mahdollista.

Myös samaistumispintaa kirjasta löytyy. Tässä kuvassa Tatu on joutunut outooppisen yliylitilan valtaan. Jokainen pienen lapsen vanhempi varmasti tunnistaa saman tilan esimerkiksi väsyhepulina, sokeriövereinä tai uhmaraivarina.

Tatu ja Patu, elämä ja teot on tehty yhtä huolella kuin sarjan aikaisemmatkin teokset. Pienet yksityiskohdat ovat kohdallaan ja kokonaisuus toimii. On hienoa nähdä, että lapsilukijoita kohderyhmänä arvostetaan huolellisesti tehdyillä kirjoilla.

Ja lopulta kyse on veljeydestä, ystävyydestä ja hyvästä mielestä. Aivan kuten Tatu ei halua erota Patusta, haluavat ainakin omat lapsilukijani vielä monta Outolan veljesten seikkailuista kertovaa kirjaa lisää.