Rouva Erikssonin kirjasto on nyt auki ja ensimmäiset kurkkaukset kirjakaappiini edessä. Kuka minä sitten olen ja miksi tätä blogia kirjoitan? Lue ihmeessä eteenpäin.
Olen 38-vuotias kirja-alan sekatyöläinen, kahden paljon lukevan pojan äiti ja yhden samanmoisen miehen vaimo Helsingistä. Kirjaston suurkuluttaja, jonka koti meinaa silti täyttyä kirjoista. Jo vuosia olen tallentanut elämäämme Mrs Eriksson's Room -nimiseen blogiin, jonka aiheista kirjallisuus on ollut yksi tärkeimmistä. Nyt on kuitenkin uuden aika, mutta miksi juuri kirjoja?
Oikeastaan kaikki sai alkunsa 1980-luvun puolivälissä erään pikkukaupungin torilla, jossa seisoessani käännyin äitini puoleen kertoen, että viereisen talon seinässä muuten lukee Elanto. Olin tuolloin viisivuotias.
Kuulun niihin lukutoukkatyttöihin, jotka oppivat aikaisin lukemaan, lainasivat pikkukaupungin lastenosaston ja myöhemmin nuortenosaston lävitse ja siirtyivät varhain aikuisten puolelle. Ilahduin silti pitkään aina löytäessäni uuden lukemattoman Neiti Etsivän palautushyllystä. Ymmärsin jo varhain kirjoittamisen olevan vahvuuteni ja kirjojen minun elämäni juttu.
Tavallaan on siis hyvin ymmärrettävää, että kirjoista lopulta ammatti tuli. Päädyin yliopistolle opiskelemaan kirjallisuutta ja olen työskennellyt kriitikkona niin sanomalehdessä kuin aikakauslehdissä. Viime syksynä päätin jatkaa opintoja ja aloitin informaatiotutkimuksen opiskelun ajatuksissani kirjastoalan pätevyyden saavuttaminen. Perusopinnot on nyt tehty ja aineopinnot odottavat. Tällä hetkellä työskentelen kirjastossa lastenosastolla ja nautin koko sydämestäni. Myös kirjoittaminen jatkuu.
En muista päivää ilman lukemista, en matkaa ilman lukuisia teoksia matkalaukussa painamassa, en ylipäätään elämää ilman kirjoja. Ne ovat yhtä oleellinen osa minua kuin mikä tahansa muu hyvään elämään tarvittava asia. Missä vain ja milloin vain, sivu sieltä ja toinen täältä. Mutta aina vain yksi kirja kesken kerrallaan.
Kirjat ovat myös osa merkittäviä tapahtumia elämässäni. Muistan kuuman kevään, jolloin luin yliopiston pääsykoekirjoja yksiömme keittiössä. Ja sen Agatha Christien dekkarin, jolla rentouduin kaiken asiapitoisen lukemisen keskellä. Risteilyllä Välimerellä yksitoista vuotta takaperin makasin aurinkotuolissa ja alleviivasin Tuulen Viemää -teoksesta sopivia sitaatteja graduuni esikoisen potkiessa vatsassa. Ja kun samainen esikoinen myöhemmin tuli katsomaan pikkuveljeään sairaalaan, luin hänelle Pupu Tupunaa.
Kirjat ovat myös osa merkittäviä tapahtumia elämässäni. Muistan kuuman kevään, jolloin luin yliopiston pääsykoekirjoja yksiömme keittiössä. Ja sen Agatha Christien dekkarin, jolla rentouduin kaiken asiapitoisen lukemisen keskellä. Risteilyllä Välimerellä yksitoista vuotta takaperin makasin aurinkotuolissa ja alleviivasin Tuulen Viemää -teoksesta sopivia sitaatteja graduuni esikoisen potkiessa vatsassa. Ja kun samainen esikoinen myöhemmin tuli katsomaan pikkuveljeään sairaalaan, luin hänelle Pupu Tupunaa.
Muutaman kerran on ollut pakko luovuttaa. Esikoisen synnyttyä ensimmäiset kuukaudet kuluivat lähinnä naistenlehtiä lukien. Mihinkään yksittäistä artikkelia suurempaan en jaksanut keskittyä, tosin gradun tein tuolloin valmiiksi. Ihmettelen yhä millä aivoilla. Kuopuksen syntymän aikoihin olin innostunut lukemaan ruotsiksi suomen ja englannin ohella. Synnytyssairaalasta palattuani aloin lukea uutta kirjaa, mutta päästyäni ensimmäisen luvun loppuun totesin, että ehkä vähän myöhemmin uudelleen. En ymmärtänyt sanaakaan. Muutaman kuukauden kuluttua pää alkoi taas toimia niin, että ruotsikin upposi tajuntaan ja yhä luen kaikki pohjoismaisten dekkaristien uutuudet alkuperäiskielellä.
Eeva Joenpellon elämäkerran kirjoittaja Helena Ruuska kertoo teoksessaan kuinka Joenpelto "oppii ajattelemaan ja hengittämään kirjojen kautta". Niin minäkin teen. Ja kun minulta päivittäin kirjavinkkejä kysytään, ajattelin että miksipä en tekisi sitä myös blogin kautta. Siksi.
Tervetuloa mukaan! Sillä täällä jokainen päivä on kirjapäivä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti